Mäntymetsässä oli tuulinen päivä. Puhuri keinutteli puiden
oksia niin, että neulasia satoi maahan kuin lunta. Erään männyn oksalla roikkui
pieni käpy. Hänen nimensä oli Iitu.
Iitu oli
katsellut metsää oksaltaan jo tarpeeksi kauan. Nyt hän halusi mennä tutkimaan
sitä lähempää, maan pinnalta.
”Tahtoisinpa jo alas. Täällä on niin tylsää vain katsella
kaikkea”, Iitu huokaisi.
Silloin kova tuulenpuuska tarttui Iitun oksaan ja
ravisteli sitä niin, että Iitua jo hiukan pelotti. Iitu tunsi irtoavansa
oksasta.
”Huiii!” hän huusi.
Oksat viuhuivat Iitun ympärillä. Viimein hän tömähti
pehmeille sammaleille.
”Olipa pudotus. No, nyt olen sitten täällä.”
Iitu kihisi jännityksestä. Hänen seikkailunssa voisi
alkaa!
Ensimmäiseksi Iitu suuntasi kohti suurta kantoa, joka oli
aivan hänen kotimäntynsä vierellä. Joku asui siinä. Kannossa oli pieni ovi ja
ikkuna, jossa oli kodikkaat pitsiverhot. Oli kannossa savupiippukin, ja sieltä
tuprusi savua.
Ovi
oli auki, ja Iitu kurkisti sisään varovaisesti. Se oli täynnä kaikenlaista
tavaraa. Iitu ei edes tiennyt, mitä ne kaikki olivat.
”Tervehdys”, huikkasi rusettipäinen käpy. ”Minä olen
Milli, ja tämä tässä on sisareni Lilli. Taidat olla aivan uusi käpy. Mikä sinun
nimesi on?”
”Minun nimeni on Iitu. Hauska tutustua. Olettekin
ensimmäiset, jotka olen tavannut.”
”Haluaisitko ostaa jotakin?” kysyi Milli.
”Ostaa? Tämä on siis kauppa. Ei minulla ole rahaa, sillä
putosin juuri puusta.”
”Siltä sinä hieman näytätkin, mutta ei se mitään”, Lilli
puuttui keskusteluun. ”Me voimme antaa sinulle tervetuliaislahjaksi jotakin.
Mitä haluaisit?”
Iitu katseli tavaroita ja mietti pitkään, minkä valitsisi.
Lopulta hän päätyi punaiseen huiviin. Hän sitoi sen kaulaansa ja ihaili itseään
peilistä
”Kiitos paljon, mutta tietäisitteköhän, onko tässä
jossakin kanto, johon voisin muttaa asumaan? Minulla kun ei vielä ole kotia.”
Milli ja Lilli kertoivat, että aivan naapurissa tosiaan
oli kanto, johon Iitu saattoi muttaa vaikka heti. He lähtivät näyttämään sitä
Iitulle.
Kanto oli pieni ja sammaloitunut. Katolla kasvoi jäkälää, ja oven
yläpuolella kääpä. Se ei ollut yhtä kodikas, kuin Millin ja Lillin asunto,
mutta kyllä siitä vielä viihtyisä tulisi, päätti Iitu. Hän lupasi Millille ja
Lillille kutsuvansa nämä tupaantuliaisiin, kunhan saisi ensin sisustettua uuden
kotinsa.
Iitu lähti metsään etsimään tarpeellisia esineitä. Hän
löysi ensin puunpalasen, josta saisi mainion pöydän. Sitten vielä sammaleita
sohviksi, sinikellon lampunvarjostimeksi ja pullonkorkin piirakkavuoaksi. Iitu
katseli löytämänsä pullonkorkkia. Jos hän aikoisi kutsua vieraita, heille olisi
tarjottava jotakin. Piirakka varmasti maistuisi. Ensin Iitun olisi löydettävä
tarveaineita. Mitään syömiskelpoista ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan Iitu
huomasi jotakin muuta.
Jokin suuri ja keltainen leijui narun päässä pienestä koivun taimesta.
Se oli ilmapallo. Iitu päätti mennä tutkimaan sitä lähempää. Hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt ilmapalloa ja oli hyvin kinnostunut löytämästään
jännittävästä esineestä.
”Mistäköhän tämäkin on tänne metsään tullut”, mietti Iitu.
Hän päätti viedä ilmapallon kotiinsa koristeeksi,
tupaantuliaisia varten. Iitu sai kuitenkin huomata, ettei se ollutkaan niin
helppoa pienelle kävylle. Kun Iitu hiukan kiskoi narua, pallo irtosi vetäen
Iitun mukanaan.
”Apua! Eihän tässä pitänyt näin tapahtua!”
Pian Iitu jo leijaili pallon kanssa korkealla ilmassa
mäntyjen latvojen yläpuolella. Taakse jäivät hänen kotimäntynsä, sekä Lillin ja
Millin kanto. Alhaalla näkyi suuria koivuja ja kuusia, mutta ne olivat paljon
pienemmän näköisiä näin ylhäältä katsoittuina. Iitu huomasi metsän halki
virtaavan puron, jota ei ollut ennen nähnyt. Häntä pelotti. Taas hän roikkui
korkealla maan pinnasta, mutta tälläkertaa tuntemattoman esineen varassa, eikä
hänellä ollut aavistustakaan, mihin tämä esine oli matkalla.
Jonkin ajan kuluttua ilmapallo alkoi laskeutua alemmas. Ehkä sitä
väsyttää lentäminen, ajatteli Iitu. Häntä ainakin väsytti. Nyt ilmapallo
leijaili metsän korkeudella. Hän näki ympärillään kookkaita lehtipuita. Ne
olivat tammia. Iitu ilmapalloineen ajelehti uhkaavasti kohti valtavan paksua
tammipuuta. POKS! Pallo puhkesi terävään oksaan. Iitu jäi roikkumaan ilmapallon
naruun. Hyvin varovaisesti hän hivutti jalkansa alemmalle oksalle ja istuutui
alas ja huoahti helpotuksesta.
”Hei! Kuka sinä olet?” kuului ääni hänen vierestä. Se oli
tammenterho.
”Olen Iitu. Entä sinä?”
”Tommi Tammenterho. Saanko kysyä, mistä sinä tänne tupsahdit?”
Iitu kertoi Tommille kaiken mitä hänelle oli tapahtunut
sinä päivänä. Tommi kuunteli kiinnostuneena. Kun Iitu oli lopettanut, Tommi
sanoi: ”Aikamoinen seikkailu! Voin näyttää, kuinka pääsemme alas täältä. Sitten
voin auttaa sinut takaisin kotiisi ja tarvitsemasi marjatkin voin järjestää
”Voi, kuinka sinä olet kiltti. Tuhannet kiitokset!”
Tommilla oli salainen liukumäki tammen kuoren sisällä.
Sitä pitkin saattoi liukua alas asti. ”Otetaan kovat vauhdit”, neuvoi Tommi.
”Jihaaa!” he kirkuivat vauhdin huumasta.
Lysti loppui, kun liukumäen päästä alkoi kajastaa valoa.
Iitu ja Tommi lensivät suin päin heinikkoon. ”Sinullapa vasta on liukumäki”,
sanoi Iitu. ”Tuommoisen minäkin haluaisin.
”Tule Iitu. Tuolla on metsämansikoita,”sanoi Tommi ja
osoitti mätästä tammen juurella. Mansikoita oli paljon. Tommi ja Iitu keräsivät
niitä heinänkorteen.
”Nyt näitä onkin jo tarpeeksi,” totesi Iitu. ”Voisitko
näyttää, missä päin on Mäntymetsä?”
Tommi mietti hetken ja sanoi: ”Kävelymatkasta tulisi liian
pitkä. Täällä virtaa kuitenkin puro Mäntymetsään päin.” Hän tarkoitti sitä
puroa, jonka Iitukin oli nähnyt lentomatkallaan.
”Hyvä ajatus, mutta minulla pitäisi olla vene.”
”Voit lainata minun kaarnavenettäni.”
”Tule toki mukaan. Pidän tänään tupaantuliaiset. Sinäkin
olet tervetullut, koska olet niin auttanut minua.”
Tommi ilahtui kutsusta. Niin he lähtivät yhdessä Tommin
kaanaveneellä kohti Mäntymetsää. Ei mennyt pitkään, kun Iitu jo tunnisti seudun
tutuksi.
”Tuolla on minun kotikantoni,” huudahti Iitu. Hän ja Tommi
ohjasivat veneen puron penkereelle. Sitten he nousivat maihin ja ottivat
mansikat mukaansa.
Iitu esitteli kotinsa Tommille. Tämän mielestä se oli oikein mukava.
”Rupeammeko nyt järjestämään niitä tupaantuliaisia?” kysyi
Tommi.
”Ruvetaan vaan. Milli ja Lilli sanoivat tulevansa kello
seitsemältä. Mitä haluaisit tehdä?”
”Haluaisin puristaa mehua näistä mansikoista, jos se vain
sopii.
”Tottakai. Työnjako on sitten selvä. Sinä teet mehun, ja
minä piirakan.”
Iitu ja Tommi ryhtyivät toimeen. Juuri kun he olivat
saaneet mehun ja piirakan valmiiksi, oveen koputettiin.
”Hei Iitu! Onnea uuteen kantoon.”
”Kiitos, kiitos. Käykää peremmälle. Saanko esitellä, tässä
on uusi ystäväni Tommi Tammenterho. Tässä ovat Milli ja Lilli.”
Millillä ja Lillillä oli jotakin mukanaan.
”Mitä tuossa laatikossa on?” Iitu kysyi.
”Näet kun avaat”, sanoi Lilli arvoituksellisesti.
Iitu avasi ja ilahtui suunnattomasti. Laatikosta paljastui
iki-ihana astiasto.
”Tällainen minulta puuttuikin. Voimme kokeilla niitä heti.
Olkaa hyvät ja käykää pöytään.”
Iitu tarjosi ystävilleen piirakkaa ja mehua. Kaikki olivat
sitä mieltä, että ne maistuivat herkullisilta.
”Älkää minua kiittäkö”, sanoi Iitu ”Tommin ansiosta nämä
herkut– ja muuten myös minä- olemme täällä. Enkä olisi saanut tätä kantoa ja
astioita ilman Milliä ja Lilliä. Suur kiitos kaikesta!”
Sellainen oli Iitun ensimmäinen seikkailu.
