Naisten muoti rautakauden Pohjois-Euroopassa

Työväen Akatemialla harjoiteltiin tieteellistä kirjoittamista. Minä valitsin tietysti aiheen, josta olin kiinnostunut ja josta tiesin jo valmiiksi melko paljon. Oli hauskaa yhdistää opiskelu ja kirjoitusharrastus. "Hiisilehdon" kannalta tämä tutkimus oli erittäin hyödyllinen.

Jasmina Ollikainen
Työväen Akatemia
Syksy 2016
Naisten muoti rautakauden lopun Pohjois-
Euroopassa

Johdanto
Rautakausi Euroopan pohjoisosissa sijoittuu aikakaudelle noin 500 e. Kr- 1050 j. Kr. Rautakauden
lopulla tarkoitetaan merovingiaikaa (600 - 800 j. Kr) ja viikinkiaikaa (800 - 1050.)
Populaarikulttuurista päätellen nämä aikakaudet kiinnostavat ihmisiä. Viimeaikoina on julkaistu
useita kirjoja ja TV-sarjoja kyseisiin vuosisatoihin liittyen. Lisäksi näiltä ajanjaksoilta on suhteellisen
runsaasti hautalöytöjä.
Erityisen hyvin ovat säilyneet naisten haudat, sillä naiset ovat käyttäneet enemmän
pronssisia koruja ja pronssissa olevalla homeella on tekstiilejä säilövä vaikutus. (Matti Huurre,
1979 s.177.) Hedebyssä taas kangasriepuja oli käytetty veneiden tervaamiseen. Tervan ansiosta
kankaita on säilynyt niin, että niistä on voitu tutkia viikinkien pukeutumista. (Tim Panduro &
Torsten Weper, 2016)

Vaatteet
Useimmiten vaatteet olivat villaa ja pellavakin tunnettiin, mutta se on säilynyt villaa huonommin.
Materiaalina on käytetty tietenkin myös turkiksia ja nahkaa ainakin kengissä, mutta vaatteissa
hyödynnettiin rautakaudella selliasiakin materiaaleja, jotka nykyään ovat harvinaisia.
Kansallismuseon mukaan hamppu- ja nokkoskuidusta tehtiin aikoinaan kangasta. Tavallisesti naiset
valmistivat itse vaatteensa (Matti Huurre, 1979). Värit kankaisiin saatiin luonnonkasveista.
Viikingeillä yleisimmät värit vaatteissa olivat sininen ja punainen. (Tim Panduro & Torsten Weper,
2016)
Sekä Suomessa että muualla Skandinaviassa naisen vaatetukseen kuului aluspuku,
pitkähihainen villamekko, ja sen päälle puettava liivihame, joka kiinnitettiin pronssisilla soljilla
solisluiden tai olkapäiden kohdalle. Lisäksi ainakin Suomessa käytettiin suorakaiteen muotoisia
esiliinoja, joissa saattoi olla pronssikoristeita (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) Mekon
asemesta saatettiin käyttää hametta ja paitaa. Myös soljella kiinnitetyt viitat ovat kuuluneet
pukuun.
Länsi-Suomessa naimisissa olevat naiset käyttivät painavaa pronssikoristeista kaarihuntua ja
tytötkin koristelivat päänsä pronssikoristeisilla nauhoilla, mutta Itä-Suomessa ei pronssikoristeita tunnettu.
Pronssikoristeiden määrä riippui tietenkin varallisuudesta. Rikkailla viikinkinaisilla
saattoi olla jopa kultalankaa vaatteissaan. (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) Arkivaatteina
tällaisia pukuja ei kuitenkaan käytetty, vaan ne olivat käytössä pääasiassa juhlissa, ja siten myös
hautajaisissa. Pronssikoristeiset juhlapuvut ovat juuri niitä, minkä ansioista pukuja on kyetty
rekonstruoimaan.
Jalkineista on vähemmän tietoa. Ne ovat huonommin säilyneet koska eivät ole
olleet kosketuksissa pronssin kanssa, mutta todennäköisesti rautakauden lopun Suomessa
käytettiin pitkävartisia kenkiä, jotka sidottiin nilkan ympärille värikkäillä nauhoilla (Matti Huurre,
1979 s. 184).

Korut
Koruja on käytetty paljon ja soljet olivat välttämättömiä vaatteiden kiinnityksen kannalta. Solkien välissä naiset käyttivät koristeellisia ketjulaitteita, joihin saatettiin kiinnittää käyttöesineitä. Vyöhön kiinnitettiin puukko taloustöitä varten. Solkien välissä käytettiin myös lasisia helmiä, jotka olivat tavallisesti sinisiä (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016, Matti Huurre 1979.) Rautakauden Pohjolassa käsirenkaita käyttivät sekä miehet että naiset. Myös kaularenkaita käytettiin. Vaikutteita koruihin tuli Baltiasta sekä germaanisilta kansoilta ja Suomessa eläinornamentiikka koruissa kertoo skandinaavisista vaikutteista. Erityisen runsaita korulaitteita on löydetty merovingiaikaisista haudoista. (Matti Huurre, 1979, s. 179) Tällä aikakaudella suomalaiset korut saivat omaperäisiä muotoja. Thorin vasaran muotoiset amuletit kertovat skandinaavisesta aasainuskosta, kun taas haudoista löytyneiden ristikorujen perusteella on voitu tutkia kristillisten vaikutteiden saapumista Pohjolaan. Matti Huurteen mukaan 1000-luvulta alkaen hopeaketjut ja kolikoista tehdyt korut alkavat yleistyä hautalöydöissä. Vaikka koruja käytettiin paljon, eivät korvakorut olleet suosittuja. Viikinkien keskuudessa niitä pidettiin sopivina ainoastaan orjille (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016).

Kalevala koru, Kuutar

Meikit ja hiukset
Esimerkiksi History Chanelin The vikings –sarjaa katsellessa saattaa huomata, että viikingeillä on
usein varsin vahvat silmämeikit. Historia-lehden (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) mukaan
arabi al-Tartushi kertoi viikinkien tosiaan ehostaneen silmiään. Naisten lisäksi meikkiä käyttivät
miehetkin. Puhtaudesta huolehdittiin kylpemällä kerran viikossa, Suomessa taas käytiin saunassa.
Viikingit suosivat pitkiä hiuksia. Populaarikulttuurissa heillä on usein mielikuvituksellisia
lettikampauksia, mutta todellisuudessa käytännöllinen nuttura taisi kuitenkin olla yleisin
kampausmalli.

Lopuksi
Rautakautisissa vaatteissa oli alueellista vaihtelua. Skandinaviassa viikingeillä oli oma tyylinsä ja
Suomen eri alueilla omat piirteensä, vaikka kauppaa ja kulttuurinvaihtoa esiintyikin. Itä-Baltiassa
vaatteet noudattivat omanlaistaan tyyliä. Niille kaikille on kuitenkin ollut ominaista pääasiassa
villasta tehdyt asut, sekä yleensä pronssiset korut.
Rautakausi inspiroi ihmisiä nykyäänkin paitsi viihteessä myös pukeutumisessa. Tästä esimerkkinä
on Kalevala Koru joka valmistaa rautakautisiin malleihin perustuvia koruja. On muitakin
koruvalmistajia, jotka ovat ottaneet vaikutteita pohjoismaisten kansojen esiäitien tyylistä.
Rautakauden mallien mukaisia vaatteita näkee harvemmin. Itsenäisyyspäivänä tosin presidentti
Tarja Halosella on nähty linnanjuhlissa Euran muinaispuku. Tällaisia rekonstruoituja muinaispukuja
näkee muuten vain museossa, sillä arkikäytössä sellaiset olisivat melko epäkäytännöllisiä, ovathan
ne rautakaudellakin olleet vain juhlapukuja.
Vaikkemme nyt ryhtyisikään käyttämään villaisia mekkoja ja kaarihuntuja, voisimme kuitenkin
ottaa vaikutteita esiäitiemme vaatetuksesta. Esimerkiksi nokkosen hyödyntäminen
kankaanvalmistukseen voisi toimia nykyäänkin. Se olisi kotimainen ja ekologinen vaihtoehto, jota
vaikkapa Marimekko tai Finlayson voisivat ryhtyä soveltamaan 100-vuotiaan Suomen kunniaksi.
Nykynaiset voisivat vaikka vain leikillään kokeilla langan kehräämistä. Värttinän käyttö ei ole
vaikeaa! Vaatteiden valmistaminen itse olisi kehittävä harrastus ja hyvää vastapainoa sosiaaliselle
medialle ja modernille, kiireiselle, elämäntavalle.


Lähdeluettelo:
Matti Huurre, 1979, 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 235, Keuruu, Otava
Tim Panduro & Torsten Weper, 2016, Viikinkinaisen käsikirja- Tieteen kuvalehti: Historia 9/2016
s.38-39
Verkkolähteet:
http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria/tietoa/tulostett
ava (tarkistettu 14.12.2016)

Iitu ja talvinen päivä

Iitu katseli ulos ikkunasta. Satoi lunta. Sitä oli jo niin paljon, että ainakin kävyt saattoivat hyvin hiihtää siinä.

”Hauskaa!” Iitu riemastui.”Pääsen vihdoinkin hiihtämään.”

Hän laittoi pipon päähänsä ja sukset jalkoihinsa. Sitten hän lähti sivakoimaan valkeaan metsään.

”Oi miten kaunista”, Iitu huokaisi ja jäi hetkeksi katselemaan ympäröivää luontoa.

Iitu piti hiihtämisestä, mutta vielä hauskempaa olisi hiihtää jonkun kanssa. Siksi hän päätti mennä kysymään Pikulta, tulisiko tämäkin reippailemaan talviseen metsään.

Piku asui suuren männyn juurella. Iitu koputti oveen, ja Piku tuli avaamaan.

”Huomenta, Piku. Haluaisitko tulla kanssani hiihtämään?”

”Mielelläni, mutta minulla ei ole suksia. Minulla on vain pulkka.”

”Ei se haittaa”, sanoi Iitu. ”Me voimme mennä laskemaan mäkeä. Tiedän erään kinoksen, joka on niin korkea, että sieltä saa hurjan vauhdin.”

Pikun mielestä se kuulosti jännittävältä. Hän otti pulkkansa, ja sitten he lähtivät.

Lumikinokselle ei ollut pitkä matka. Piku ja Iitu seisoivat rinteen juurella.

”Tervetuloa Lumikinokselle!” luki kyltissä.

Mäessä oli paljon laskijoita. Joillakin oli sukset, toisilla pulkka, kuten Pikulla, tai liukuri. Näkyipä siellä lumilautailijoitakin. Yksi lumilautailija laski kohti Iitua ja Pikua. Se oli Tommi. Hän oli tullut Tammimetsästä asti laskettelemaan Lumikinokselle.

Tommi kysyi: ”Oletteko tekin tulossa laskettelemaan?”

”Kyllä olemme. Voisitko kertoa, mistä saa ostaa hissilippuja?” tiedusteli Iitu.

Tommi osoitti pientä kantoa mäen juurella.

Iitu ja Piku ostivat liput. Sitten he kävivät jonoon. Silloin heidän takaansa tuli kolme kuusenkäpyä. He eivät suostuneet jonottamaan, vaan puskivat röyhkeästi muiden ohi.

”Jonoon, niin kuin muutkin!” huusi joku ärtyneellä äänellä, mutta ohittelijat eivät kuunnelleet. He olivat jo hypänneet suureen koriin, joka kuljetti laskettelijoita kukkulan pälle. Lopulta tuli myös Iitun ja hänen ystäviensä vuoro.

”Hui! Tämä keinuu!” huudahtivat Iitu ja Piku, mutta Tommi rauhoitteli heitä:

”Älkää hätäilkö. Pian olemme kinoksen huipulla ja saamme vihdoinkin laskea.”

Yläasemalla he kohtasivat samat kuusenkävyt, jotka olivat aiheuttaneet pahennusta hissijonossa. Nyt nämä patsastelivat muodikkaissa varusteissaan hissilinjan vieressä.

”Noista koituu vielä harmia”, Iitu mumisi.

Iitu, Piku ja Tommi viilettivät alas rinnettä. Silloin kuusenkävyt saavuttivat heidät. He hyppäsivät hurjia hyppyjä ja tekivät vaarallisen näköisiä temppuja hyppyristä. Yksi heistä lähti luisumaan holtittomasti kohti Tommia.

”Hei pysähdy!” huusi Tommi, mutta liian myöhään.

MUKSIS! Kuusenkäpy laski suoraan päin häntä. Kumpikin kaatui pitkin pituuttaan rinteeseen. Iitu, Piku ja muut kuusenkävyt laskivat onnettomuuspaikalle katsomaan, kuinka Tommin ja hurjapäisen kuusenkävyn oli käynyt. Viimeksi mainittu nousi verkkaisesti ylös, mutta Tommi ei kyennyt liikuttamaan jalkaansa, sillä siihen sattui kovasti.

”Ai, ai, ai. Tekee kipeää”, Tommi vaikeroi.

Onneksi apu saapui paikalle nopeasti. Rinnettä ylös ajoi moottorikelkka. Sitä ajava käpy huikkasi: ”Hei! Olen tämän hiihtokeskuksen rinnelääkäri. Onko sinulle sattunut pahastikin?”

”Jalkani on hurjan kipeä. Pelkään, että se on murtunut.”

”Ole huoleti. Minä hoidan jalkasi kuntoon.”

Sitten Tommin ystävät auttoivat hänet kelkan kyytiin. Nolostuneet kuusenkävyt seurasivat vieressä.

          Moottorikelkka vei Tommin ala-asemalle. Siellä lääkäri antoi hänelle kipulääkettä ja ryhtyi tutkimaan hänen jalkaansa.

”Sinulla kävi tuuri”, sanoi lääkäri. ”Jalkasi on vain hieman sijoiltaan ja se paranee nopeasti. Tänään et voi kuitenkaan lasketella.”

”Hei Tommi!” huusi Iitu, joka oli laskenut Pikun kanssa alas. ”Miten jalallesi kävi?”

”Ei kovin pahasti, mutta kipeä se on silti. En voi lasketella vähään aikaan.”

Sen sanoessaan Tommi näytti onnettomalta. Iitu mietti, miten piristää häntä.

”Älä ole pahoillasi”, sanoi Iitu. ”Mennään juomaan isot kupilliset kaakaota tuonne rinnekahvilaan..”

”Se kuulostaa kivalta”, sanoi Tommi ilahtuneena.

Tommi sai kainalosauvat, ja niin hän, Iitu sekä Piku lähtivät kaakaolle. Ravintolassa heitä vastaan tuli tuttu joukko kuusenkäpyjä. Nämä huomasivat Tommin ja tulivat tiedustelemaan tämän vointia.

”Jalkani paranee pian”, vakuutteli Tommi.

”Olen hyvin pahoillani, että näin pääsi käymään. Minä voin kyllä tarjota kaikille kaakaot, ja pullatkin, jos vain haluatte.”

He kaikki kuusi: kolme kuusenkäpyä, kaksi männynkäpyä ja yksi tammenterho asettuivat pöydän ääreen syömään pullaa ja juomaan kaakaota. Pulla oli oikein hyvää ja tuoretta, ja kaakao maistui jokaiselle rankan, mutta vaiheikkaan laskettelupäivän jälkeen. Kaikesta huolimatta se sai siis onnellisen lopun, ja kuusenkävyt lupasivat vastedes olla varovaisenpia.

Hiisilehto, tarina rautakautisesta Suomesta

Julkaisin siis ensimmäisen romaanini, "Hiisilehdon". Se on kohtuullisen ohut (196 sivuinen) nuortenromaani, ja itse kutsun sitä historian ja fantasian yhdistelmäksi.

Päähenkilö, Päivikki, on noin 13-vuotias kalastajan tytär, joka päätyy piiaksi isosiskonsa Valvikin uuden perheen luokse. Pian hän alkaa kokea outoja asioita. Linnut alkavat tuoda hänelle viestejä, hän näkee enteitä ja tapaa kuolleen äitinsäkin. Hän on epävarma ja ymmällään kaikesta kokemastaan, mutta onneksi vanha noita, Ilmatar, osaa neuvoa häntä käyttämään kykyjään. Päivikki tajuaa olevansa näkijä ja siten erityisen tärkeä kotikylälleen, Hakolalle. Hän onnistuukin pelastamaan monia henkiä pysäyttämällä päälliköiden välisen verikoston kierteen.

Juonesta en tässä kerro enempää.
Sen sijaan avaan kirjan taustoja ja selitän, mistä sain idean romaaniini.

Historiahan on aina kiinnostanut minua hyvin paljon (siksi sitä opiskelenkin). Niin kauan kuin muistan, olen katsonut dokumentteja keskiajasta, antiikin Roomasta tai muinaisesta Egyptistä. Pitkään ajattelin, ettei Suomen historiassa ole mitään kiinnostavaa ja ettei täällä ole ennen keskiaikaa ollut mitään. Sittemmin olen kuitenkin huomannut, että meilläkin on omaa muisnaishistoriaa, vaikkei sentään pyramideja olekaan täältä (toistaiseksi) löydetty.
Eniten minua on kiinnostanut esihistoria ja rautakausi (n. 500 eKr-1100 jKr) Minun tarinani, Hiisilehto, sijoittuu rautakauden loppupuolelle, merovingiajalle n. 600-700 -luvuille, juuri ennen viikinkiaikaa. Kiehtovaa tässä ajassa on se, että Suomen alueella on ollut jo kohtalaisen kehittynyttä asutusta, kuten linnavuoria ja kaupungintapaisia asutuskeskuksia, vaikkei Ruotsi tai Venäjä ollutkaan vielä ottanut Suomea haltuunsa. Kansallisromantikko voisi pitää tuota aikaa jonkinlaisena "muinaisena itsenäisyytenä."

Merovingiajalta on kohtuullisen paljon esinelöytöjä. Kaikkein mielenkiintoisin löytö Suomesta on Isonkyrön Levänluhdan muinaisjäänne. Tästä soisesta lähteestä on löydetty useita ihmisruumiita jo 1600-luvulta lähtien. Nämä luurangot ovat peräisin 300-700 -luvuilta, mutta ei ole varmuutta siitä oliko kyseessä ihmisuhraus vai tavallinen hautaus. Kun ensimmäisen kerran kuulin Levänluhdasta, ajattelin että tästä mystisestä joukkohaudasta voisi kehittää hyvän tarinan. Siitä sitten lähdin liikkeellee: Lampi, jonne vainajia viedään. Minun tarinassani ei kuitenkaan ole ihmisuhrausta, vaan kyseessä on tavallinen hauta, jonne toki lasketaan uhriesineitä.

Tämä lampi (tai lähde) sijaitsee pyhässä lehdossa, Hiisilehdossa. Pyhä lähde toimii porttina elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Vaikka veteen hautaaminen ei ollutkaan mikään yleinen ilmiö (polttohautaus oli tavanomaisin) kaikesta päätellen tällaisia vesihautojakin siis oli. Saattoihan Levänluhdankin ympärillä olla "Hiisilehto." No, tämä on arvailua. Esihistoriasta onkin juuri siksi hauska kirjoittaa, että vapauksia saa ja on pakkokin ottaa, kun varmaa tietoa on vähän. Sana "hiisi" taas on muinaissuomalaisille tarkoittanut pyhää. Pahaa se on alkanut merkitä vasta kristinuskon myötä. Hiisilehto on siis pyhä lehto, jonne kokoonnutaan juhlimaan ja uhraamaan ja jonka lampeen kuolleet haudataan. Koska Päivikki on noita ja koska mytologia ynnä muu uskonnollisuus on jatkuvasti läsnä hänen tarinassaan, on Hiisilehto keskeinen paikka ja siksi myös romaanini nimi.

Olen pyrkinyt kuvailemaan  rautakautista elämää ja erityisesti olen perehtynyt juuri mytologiaan. Toivon, että että kirjani herättää kiinnostusta suomalaista kansanperinnettä ja muinaishistoriaa kohtaan. Päivikin suvun tarina saa todennäköisesti jatkoa. Koska viikinkiaika lähestyy, väkivaltaa ja seikkailua on tiedossa. Sitä vain en osaa vielä sanoa, milloin jatkan tätä tarinaa.

Näiltä sivuilta löydät Hiisilehdon:
Bod verkkokauppa
Booky.fi
Suomalainen kirjakauppa

PS. Kannen varis on tekemäni.