Itsenäisyydelle

Taas pieni Suomen kansa
käy, sitoo seppeleen.
Sydämet aikanansa
yhtyvät kiitokseen.
Helmassa herran puiston,
kohdussa haudanmaan
-Kohtalon kalliin muiston
tuntien sielussaan...

Jokainen hautakivi
viittana vapauden.
Jokainen hautarivi
tuskien, kyynelten.
Kohtalon arpansa heillä
kohdata kuolemaa.
Uhrilahjamme meillä
kodit ja synnyinmaa.

Kalliisti maksetut lunnaat
haudoissa uhrien...
Tuhannet kukkivat kunnaat
puolesta vapauden.
Oi siunattu kansojen Luoja!
-armon ja viisauden
Lastesi turva ja suoja
-lahjasi laupeuden.

Vilpitön kiitoksemme
puolesta synnyinmaa!
Suo että vapautemme
säilyisi ainiaan!
Uusi siunattu huomen
uskoa, toivoa tois!
Suloinen laulumme Suomen
lastemme sieluissa sois!

Urho Ollikainen

Tulevaisuudensuunnitelmia

Ehdin pitkästä aikaa päivittämään tätä blogia. Kirjoittamista (ja lukemista) noin muuten on nimittäin riittänyt opintojen puolesta melkoisesti.

Historiaahan tässä on saanut opiskella. Paitsi että Hiisilehtoa kirjoittaessa piti eläytyä muinaissuomalaiseen maailmaan, on tänä syksynä kirjoiteltu esseitä keskiajasta ja antiikista. Lisäksi tehtäviin on kuulunut tutustua lähihistoriaan isoäitiä haastattelmalla.

Mikäpäs tässä, kaikki on ollut mielenkiintoista ja Hiisilehtokin saa varmasti jatkoa joskus, mutta vaihteeksi voisi pohtia tulevaisuutta. Tulevaisuushan on kirjailijalle vapaa temmellyskenttä, sillä se voi olla oikeastaan mitä tahansa.

No, kyllä minä olen tulevaisuutta käsitteleviä tarinoita suunnitellutkin. Minulla on nimittäin tekeillä lapsille suunnattu (ehkä kolmiosainen) kirjasarja, jossa eletään kaukana tulevaisuudessa, 3000-luvulla. Siinä matkustellaan avaruudessa, etsitään kadonnutta timanttia ja joudutaan moniin hurjiin tilanteisiin. Sarjan myöhemmissä osissa käydään karkkiplaneettalla. Kyseessä ei siis ole mikään ikävä dystopia, vaan vauhdikas ja värikäs seikkailusarja, jonka päähenkilöt tulevat olemaan vaihteeksi poikia. Ensimmäinen osa saattaa valmistua jo ennen vuodenvaihdetta ja  loput luultavasti ilmestyvät 2018 kuluessa. Tässä kuvitusnäyte:

Aikuisille on luvassa Suomen lähitulevaisuudesta kertovaa luettavaa, mutta siitä en nyt kerro sen enempää.

Iitu ja syksyn värit

Syksy oli saapunut Mäntymetsään. Lehtipuut olivat saaneet kauniin värikkäät juhlapuvut. Ilma oli kirpeä ja hiukan kostea.

                Iitukin oli lähtenyt ulos metsään ihailemaan syksysistä väriloistoa. Jokapaikassa oli keltaista, punaista, ruskeaa ja vihreää. Iitu katseli ympärilleen haltioituneena. Hänestä oli surullista, että lehdet pian putoaisivat maahan. Ehkä maiseman voisi jotenkin taltioida, pohti Iitu.

                    Sitten Iitu muisti, että hänenllä oli kamera kotonaan. Niinpä hän lähti etsimään sitä. Aikansa etsittyään Iitu löysikin sen.

”Jipii! Nyt saan ottaa valokuvia.”

Iitu juoksi innoissaan ulos, mutta silloin sattui jotakin. Iitu ei huomannut tuulen pudottamaa oksaa, vaan kompastui siihen. Kamera lensi hänen kädestään ja särkyi palasiksi.

”Voi ei! Se on rikki. Ei sillä voi ottaa valokuvia”, nyyhkäisi Iitu harmissaan.

Silloin Iitun viereen istui joku.

”Hei Iitu! Miksi olet surullinen?”

Se oli Lilli, joka mussutti puolukkaa. Iitu selitti hänelle, mitä oli tapahtunut.

”Vai niin, sepä ikävää”, sanoi Lilli myötätuntoisella äänellä. Hän tarjosi Iitulle puolukan lohduttaakseen tätä. Iitu kiitti ja nieleskeli puolukkaansa. Se oli kirpeä ja punainen. Hmm… Punainen!

”Olet nero, Lilli!” riemuitsi Iitu.

”Kuinka niin?”

Iitu oli saanut loisto ajatuksen. Hän keksi, että he voisivat tehdä maalia puolukasta ja ryhtyä maalaamaan tauluja.

”Tuo kuulostaa hauskalta”, Lillikin innostui.

Iitu ja Lilli panivat heti toimeksi. Iitu keräsi puolukoita ja murskasi niitä niin, että että pian heillä oli yllin kyllin punaista maalia. Lilli etsi keltaisia lehtiä, multaa, sammalta ja sieniä. Niistä hän sekoitti mitä kauniinpia värejä, tarvitsivathan he toki muutakin kuin keltaista. Kotoaan Lilli haki taulunpohjia.

           Iitu kastoi pensselinsä keltaiseen maaliin ja aloitti maalaamaan kuvaa syksyisestä koivusta.

”Siitä tulee upea”, Lilli kehui. Hänkin oli jo ennättänyt maalaamaan taulun vaahteran lehdistä.

He olivat maalanneet monta toinen toistaan hienonpaa syksytaulua, kun heidän ystävänsä tulivat uteliaina katsoman.

”Te olette taitavia”, ihaili Piku.

”Voi, kumpa meilläkin olisi tuollaisia tauluja”, huokaisi Milli.

Iitu ja Lilli sanoivat, että he saisivat valita mieleisensä taulut. Piku valitsi keltasävyisen maalauksen ja Milli sai kuvan vaahteran lehdestä.

”Voi kiitos!” he sanoivat. ”Nyt me voimme ihailla värikkäitä maisemia vaikka joka päivä!”

Kävyt aarrejahdissa

 Iitu oli siivoamassa ullakkoaan. Se oli täynnä pölyä ja kaikenlaista tavaraa. Oli laatikoita ja purnukoita hyllyt pullollaan.

”Köh, köh”, yski Iitu huiskiessaan pölyä höyhenellä ulos ikkunasta.

                     Piku sattui kävelemään Iitun kotikannon ohi. ”Mitähän tuolla on tekeillä”, tuumi hän. ”Poikkeanpa kysymässä.”

Piku meni sisään.

”Terve Iitu! Mitä sinä teet?”

”Kas Piku. Terve sinullekin. Minä olen juuri siivoamassa. Täällä on kamala sotku, ja tavaraa on vaikka millä mitalla.”

”Voisin auttaa sinua jos tahdot.”

”Kiitos, se olisi ystävällistä”

Niin he ryhtyivät yhdessä toimeen. Piku otti hyllyltä pölyyntyneen laatikon ja pyyhkäisi sitä.

”Hatshii!” hän aivasti.

Sitten hän ryhtyi tutkimaan sitä tarkemmin. Laatikossa oli monenmoista tavaraa, mutta yhdestä Piku kiinnostui tosissaan. Se oli vanha paperinpala, joka näytti hyvin mielenkiintoiselta. Mutta mikä se oikeastaan oli?

”Hmm… ” Piku mutisi. ”Se taitaa olla aarrekartta!”

Iitu tuli katsomaan.

”Lähdetäänkö etsimään aarretta heti?”

”Joo! Meistä tulee vielä miljonäärejä.”

Iitu ja Piku ottivat kartan, hakun ja lapion mukaansa. Sitten he lähtivät kohti suurta seikkailua.

”Mistä aloitamme etsimisen?” kysyi Iitu Pikulta, joka tutkaili aarrekarttaa.

”Jaa… Meidän pitäisi löytää tuollainen hiidenkivi ja kulkea siitä vielä vähän matkaa puron rantaa pitkin.”

Niinpä he jatkoivat taivaltamistaan etsien suurta kiveä, mutta sitä ei löytynyt, vaikka he kuinka kävelivät eteenpäin ja tarkkailivat ympäristöä.

”Ei sitä ole täällä”, Piku totesi ja silmäili karttaa epäuskoisena.

”Mutta puro kyllä on”, huudahti Iitu.

”Sitten meidän täytyy olla ainakin jäljillä!”

Ystävykset saivat uutta puhtia aarteen etsimiseen.

Iitu ja Piku katselivat ympärilleen etsien paikkaa, jossa aarre voisi olla.

”Tuolla puron vastarannalla”, ehdotti Piku ja osoitti hiekkaista pengertä.

”Se on samanlainen kuin kartassa”, Iitukin myönsi. ”Mutta kuinka me pääsemme sinne?”

Iitu ja Piku pohtivat pitkään, kuinka pääsisivät puron yli. Lopulta he keksivät puron varrella lepäävän kepin. Se oli pudonnut jostakin lähistöllä olevasta puusta ja lojui nyt tarpeettomana paikallaan. Pian se olisi tarpeellinen.

         Iitu ja Piku nostivat oksan yhdessä ja asettivat sen puron poikki niin, että saattoivat käyttää sitä siltanaan. Sitten he hyvin, hyvin varovaisesti ryhtyivät ylittämään siltaansa.

”Huiii!” huuhdanti Iitu. Hän tunsi jalkansa lipeävän. Onneksi Piku sai kiinni hänen kädestään, ja Iitu onnistui säilyttämään tasapainonsa. Kartta ja tavaratkaan eivät pudonneet. Piku ja Iitu jatkoivat matkaansa vieläkin varovaisempina.

Viimein he pääsivät paikalle, jossa otaksuivat aarteen olevan. He aloittivat kaivamisen. He kaivoivat ja kaivoivat. Iitu lapioi, ja Piku kuopi maata hakulla. Aarre ei siltikään ottanut löytyäkseen.

                      Taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä, ja tuuli voimistui. Pian vesipisaroita jo ropisi aarteenetsijöiden niskaan.

”Tämä se nyt tästä vielä puuttuikin”, Piku harmitteli. ”Karttakin on aivan märkä.”

Sade yltyi, ja heidän oli pakko mennä jonnekin suojaan.

            

Lähellä kasvoi suuri kärpässieni. Sen alle he menivät pitämään sadetta märkinä, nälkäisinä ja lopen uupuneina.

”Näin meidän aarrejahtimme sitten päättyi”, Piku huokaisi.

”Älähän nyt”, lohdutti Iitu. Hän tarkkaili taivasta. Aurinko alkoi pilkottaa pilvien lomasta, ja taivaalle ilmestyi sateenkaari.

”Katso Piku!” Iitu huudahti ja osoitti sateenkaarta. ”Unohdetaan kartta! Sateenkaaren päässä on aina aarre.”

Pikun ilme kikastui oitis, kuin taivas äsken. He lähtivät jälleen kulkemaan, tällä kertaa kohti sateenkaaren päätä.

Ei mennyt kauan, kun he saapuivat metsäaukiolle. Ilma oli nyt sateen jälkeen raikas ja kostea. Aukion keskellä he havaitsivat olevan jotakin.

”Ehkä se on se aarre”, he tuumivat.

Mutta ei se ihan sellainen aarre ollut, kuin mitä he olivat odottaneet. Milli ja Lilli siellä istuivat. Heillä oli ympärillään kasoittain herkkuja. Puolukoita, leivoksia, makeisia, sienikeittoa ja pullollinen mettä.

”Lilli ja Milli! Ette kai tekin ole etsimässä aarretta?”

”Emme toki. Olemme vain eväsretkellä. Äsken satoi, mutta me emme kastuneet, sillä otimme sateenvarjon mukaan. Liittykää seuraamme! Eväitä on paljon, niistä liikenee kyllä teillekin.”

”Ilomielin”, hihkaisivat Iitu ja Piku. ”Meillä onkin jo hirvittävä nälkä. Olimme etsimässä aarretta, mutta löysimmekin teidät ja eväänne.”

”Kyllä ystävät ja herkullinen ruoka ovat paras aarre maailmassa”, Iitu totesi.

Piilopirtti

Avoimen yliopiston opinnoista on ollut hyötyä, kun niillä opittua tietoa voi hyödyntää myös kirjailijanhommissa. Kesälomalla tuli nimittäin kirjoitettua novelli nimeltä "Piilopirtti", jonka nyt lisäsin tänne blogiini. Tällä kertaa  aivan jotain muuta kuin Iitu Kävyn tai Mimosan kepeät seikkailut.

 

Piilopirtti

He päättivät jättää kotitalonsa ja paeta kauas metsän suojiin kuultuaan, mitä naapurikylässä oli tapahtunut. Vainolaiset olivat hyökänneet kirkkoon kesken jumalanpalveluksen. Pappi oli surmattu alttarille seurakunnan katsellessa. Saman koki moni muukin. Hyökkääjät ottivat haltuunsa arvoesineet, sieppasivat mukaansa myös osan väestä ja lopuksi polttivat kirkon. Eihän tämä uutta ollut, sota oli koetellut maata jo pitkään, mutta nyt taistelut levisivät jo tänne syrjäseudullekin.                 

Matias seisoi kaivon vierellä pakkaamassa vesipulloja reppuunsa. Hän laski kolhiintuneen ämpärin maahan ja vilkaisi eteläistä taivaanrantaa, joka hehkui epätodellisissa väreissä. Tuuli toi sieltä tuhon tuoksun. Se kirkko ja pappi olivat olleet hänelle tuttuja, eikä juoruja ollut helppoa uskoa, mutta olihan sota kurittanut maata useita vuosia. Etelässä tosin oli jo rauhallisempaa, sillä siellä ihmiset alistuivat valloittajalle ja maksoivat näille veroja suosiolla. Sen sijaan täällä pohjoisessa kansa oli itsepäisempää. Monet perheet piiloutuivat kellareihin tai pakenivat metsän suojiin vieden omaisuutensa mukanaan. Eräät miehet taas olivat perustaneet sissipartioita, jotka tekivät tihutöitä miehittäjän kiusaksi. Lähettejä surmattiin ja huoltokuormia tuhottiin, mutta tällaiset koiruudet herättivät vihollisissa suunnatonta raivoa ja kostoa saivat maistaa aivan tavallisetkin ihmiset.                                                                                         

Matias heitti repun selkäänsä ja otti painavan säkin kainaloonsa. Kaikki se, mikä voitiin kuljettaa, oli nyt pakattu. Huonekalut tietysti jäisivät, mutta kaikki ruoka ja vaatteet sentään oli saatu mukaan. Lapsillakin oli omat reppunsa, joita he näyttivät kantavan melkein ylpeinä. Marketta ja Eerikki eivät pelänneet. He vain odottivat pääsevänsä retkelle.

”Äiti, tule jo”, lettipäinen Marketta hoputti.

Anna-Maria sulki oven ja sitoi tumman huivin päähänsä. Hänelläkin oli kaksi suurta ja harmaata kassia kannettavanaan. Hän tuli miehensä ja lastensa luokse kaivolle, eikä vilkaissutkaan enää kotitaloaan.

”On aika lähteä”, sanoi Matias.

”Toivottavasti kohtaamme veljesi ja hänen tyttärensä”, sanoi vaimo.

”Toivottavasti emme kohtaa ketään muuta.”

Matias kulki etummaisena katsellen synkeitä ja rapistuneita taloja, joita kylä oli täynnä. Monet niistä olivat kokonaan autioita, mutta tuon vastapäisenkin talon ylimmän kerroksen ikkunasta loisti vielä valoa. Naapurin vanhukset olivat jäljellä. Jotkut toivoivat kuolevansa kotonaan. Vanhusten lisäksi kylässä, luultavasti suljetun koulun kellarissa, tiedettiin lymyilevän nuoria sissejä. Kukin perhe toimi omalla tavallaan ja monenlaisia keinoja selvitä ihmiset kyllä kehittelivät. Jotkut katsoivat parhaaksi liittyä viholliseen ja paljastaa maanmiestensä piilopaikkoja paremman aseman toivossa.

Pohjoiseen vievä hiekkatie kulki ohi peltojen ja niittyjen. Lehmiä täällä ei enää ollut. Hämärässä kesäillassa tienoo tuntui lähes elottomalta, Matias ajatteli, ja joi kulauksen. Edessä oli risteys, mutta sitä ennen, tien vasemmalla puolella, seisoi lato. Se tarjoaisi suojaa, ainakin hetken.

Idästä saapui ihmisiä: tyttö ruskealla hevosella ratsastaen, ja mies kävellen, säkkiä kantaen. Heidät Matias tunnisti jo kaukaa ja huokaisi helpottuneena. Elli ja Juhana!  Kun nämä olivat päässeet ladolle, Juhanan vahva käsi laski säkin maahan ja tarttui Matiasta olkapäästä. Veljekset tervehtivät toisiaan huojentuneina.

”Luojalle kiitos, että saavuitte”, sanoi Anna-Mariakin ja teki ristinmerkin.

He eivät viivytelleet vaan lähtivät oitis jatkamaan matkaansa pohjoiseen. Juhana ja Elli olivat saaneet mukaansa säkeittäin tavaraa, enimmäkseen ruokatarpeita. Leipää oli ja suolaista makkaraakin ja niiden lisäksi jopa olutta. Juhanalla oli konstinsa, totta tosiaan, ajatteli Matias ihmeissään. ”Sisseiltä sain”, kertoi säkkiä puuskuttaen kantava veli. ”Jotkut heistä salakuljettavat ruokia… Uhmaavat sitä saatanaa…” Juhana mutisi. ”Olisin itsekin liittynyt urheisiin kapinallisiin, mutta minun on suojeltava Elliä. Siitä asti kun rutto vei Loviisan, on tuo tyttö ollut minulle kaikki kaikessa.”

Matias kuunteli puheliasta veljeään ja nyökkäili välillä. Anna-Maria kulki heidän jäljessään lasten kanssa. Huiviin ja paksuihin vaatteisiin sonnustautunut Elli oli laskeutunut ratsailta ja jutteli nyt Anna-Marian kanssa hiljaa. ”Sain kaikki vaatteeni mukaan”, hän kertoi tyytyväisenä. ”Ja katso, minulla on kirjojakin”, hän jatkoi ja otti povitaskustaan Raamatun. Lapsillekin olisi lukemista laukussa.

”Ja makuupussejakin hevosen kantamuksena, näemmä”, totesi Anna-Maria.

Valoton seutu muuttui entistäkin synkemmäksi nyt kun tien molempia puolia reunusti sekametsä. Täällä saattoi jo hengittää, ajatteli Matias ja katsoi veljeään, joka löntysteli säkki kainalossaan ja tuijotti suoraan eteensä puhellen itsekseen. Anna-Maria ja Elli juttelivat keskenään ja jopa nauroivat. Eerikki ja Markettakin hyppivät ojassa huolettoman näköisinä. He kaikki luottivat Matiakseen, joka tiesi olevansa vahva mies veljensä tavoin. Nyt hänen suunsa oli kuiva ja ohimoita jomotti. Hän joi taas kulauksen ja toivoi, että olisi omistanut aseen. Hän ei ollut milloinkaan kuulunut sisseihin eikä muuhunkaan sotajoukkoon. Hän katui sitä todella. Olisipa hänellä ollut ase, olisipa hän tiennyt jotakin sotilaiden toiminnasta, silloin hän olisi voinut aavistella missä vainoojat saattaisivat vaania.                                                                                                                                                

Hyvä suuntavaisto Matiaksella sentään oli. Hän tiesi tarkasti, missä isoäidin ja isoisän vanha pirtti sijaitsi ja kuinka sinne salaista reittiä pitkin pääsi. Täällä syrjässä, tiheän metsän reunustamalla tiellä, oli suojaisampaa liikkua ja ilmakin oli raikkaampaa. Matias osoitti tien vasemmalla puolella seisoivaa, vanhaa, sinistä tienviittaa. Sen kohdalla hän päätti poiketa metsään. Hän päästi muut edelleen ja vilkuili vielä etelään. Ketään ei näkynyt.

”Tämä reitti on varmasti turvallisin ja nopein”, Matias sanoi vaimolleen.                                  

Tie oli vaihtunut kuhmuraiseen polkuun, joka nousi sammaleista rinnettä ylös syvemmälle korpeen. Variksen varoittava raakunta kaikui puiden latvojen yläpuolella. Kartta ja kompassi olivat kyllä Matiaksen repussa, mutta ei hän niitä tarvinnut. Hänen vaistonsa ja hyvä hämäränäkönsä kertoivat kyllä oikean reitin. Varis raakkui taas, ja orava katseli kulkijoita kuusenoksalta. Kohta tultiin metsäaukiolle. Paikka oli tuttu sekä Matiakselle että Juhanalle. Tänne isoisä oli heidät tuonut joskus leikkimään. Siitä oli jo kauan, mutta aukio ei ollut muuttunut. Hämärässä saattoi erottaa valkoisia kukkia ja suuria mustikoita. Mökille ei ollut tästä enää pitkä matka, mutta Juhana halusi pysähtyä.

”Mitä sinä nyt teet?” Matias kysyi veljeltään, joka oli ryhtynyt kaivamaan satulalaukkua.

Heinikkoon polvistunut Juhana sytytti lyhtyyn kynttilän ja nosti valoa sitten korkeammalle. Lämpö sai Matiaksen hikoilemaan.

”Tulemme kohta suolle…” veli selitti matalalla äänellä. ”Ryteikössä on parasta olla vähän valoa. Kyllä minäkin tämän paikan muistan. Muistan pusikot ja suot. Nyt tämä seutu on kasvanut entistä tiheämmäksi.”

Matias pudisteli päätään muttei sanonut mitään. Hän vain raapi selkäänsä ja silmäili metsää. Hän oli näkevinään liikettä kuusten takana. Saattoihan täällä olla eläimiä. Aivan varmasti täällä oli kaikenlaisia eläimiä. Peuroja ja jäniksiä… Mutta Juhana oli oikeassa. Edessä tosiaan oli vielä tiheä ja kostea ryteikkö, jota suoksi oli aina sanottu.                                                                        

Polku laskeutui alas kallioilta. Märkä maa kasteli jalat ja matalien puiden oksat takertuivat vaatteisiin. Anna-Maria nosteli ruudullisen hameensa helmoja. Hän kehotti lapsiaan kulkemaan lähellään ja katsoi miestään, joka vakuutteli, ettei tästä olisi enää pitkä matka. Väsynyt Marketta tarttui isäänsä kädestä. Matias silitteli tyttärensä päätä ja tuumi, että keskiyö oli jo koettu.

Lyhtynsä kanssa kulkeva Juhana käveli nyt etummaisena. Koivujen ja pajujen seassa oli vaivalloista liikkua. Tuskastuneen näköinen Elli talutti hevostaan viimeisenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui Juhanan osoittaessa ränsistynyttä liiteriä. Punainen maali oli varissut sen vanhoilta seiniltä, eikä sitä olisi erottanutkaan metsästä käsin, sillä tiheä pajukko suojasi sitä ja muuta pihapiiriä. Liiterin takana avautui pitkän ruohon valtaama piha, jonka toisella puolella näkyi vinoon kallistunut käymälä. Hirsinen pirtti saunoineen seisoi koivujen katveessa, lähempänä rantaa, ja järvi niiden takana oli tumma.

”Täällä äiti vietti kaikki kesänsä”, sanoi Juhana melkein iloisesti.

”Kuten mekin”, lisäsi Matias. ”Nyt pääsette tänne tekin, Eerikki ja Marketta.”

Lasten väsymys haihtui heidän nähdessään mustaviinimarjapensaan. Anna-Maria ja Ellikin huomasivat keskellä pihaa oksiaan riiputtavan omenapuun ja sen vihreänkeltaiset hedelmät. Kirpeitä ne olivat, mutta heidän suissaan ne maistuivat nyt paremmilta kuin mitkään maailman herkut. Muonaa ainakin olisi, Matias tuumi, muttei osannut olla iloinen vaikka uskoikin heidän kaikkien olevan niin turvassa kuin tässä maailmassa nyt voisi olla. Kaikki näytti paljon pienemmältä kuin Matias oli muistanut. Ja lahommalta. Mutta millaista täällä oli ollut vuosisadan alussa, silloin kun äiti oli ollut lapsi? Sitä Matias yritti kuvitella.

Hirsisen talon ovi ei ollut lukossa. Juhana tönäisi sen auki. Saranat narahtivat ja vanha, pölyinen, haju tunkeutui tulijoiden sieraimiin. Ensimmäisenä tultiin keittiöön, peremmällä oli olohuone ja vasemmalla makuukammari. Juhana laski lyhdyn jykevälle pöydälle valoa tuomaan. Oikealla puolella oli liesi ja sen päällä pölyinen kahvipannu. Kahvia ei ollutkaan juotu aikoihin, ajatteli Matias, ja siirsi katseensa ulko-oven yläpuolelle. Kello oli kolme. Täällä se oli aina kolme.

Elli vei hevosensa liiterin suojaan ja tuli sitten sisälle pirttiin. Hän viskasi päällimmäisen paitansa sekä huivinsa halkopinon päälle ja teki tulen lieteen keittääkseen vettä. Vaatimaton ateria valmistui leivästä ja makkarasta. Kaapista löytyi jokunen kulho ja mukikin. Matias paloitteli omenoita ruostuneella veitsellään. Juhana tarjosi jokaiselle aikuiselle tilkan olutta.

”Pussikeitot on parasta säästää”, totesi Elli istuessaan pöydän ääreen.

”Varmasti”, hänen isänsä myönsi. ”Siitä tulikin mieleeni… Arvokkaat esineet olisi minusta syytä koota yhteen ja kätkeä. Onko teillä sellaisia?”

Anna-Maria riisui sormuksensa ja korvarenkaansa. Matias otti repustaan äitinsä vanhat hopealusikat. Juhana laski kasaan kellonsa ja kysyi: ”Siinäkö kaikki?” Elli irrotti kaulassaan riippuvan ristin. Matias tunnusteli taskujaan. Muutama kolikko oli sinne unohtunut. Kaksi euroa ja kymmenen senttiä. Ja kortti! Juhana melkein nauroi nähdessään ne. ”Eihän noilla ole tehnyt mitään pitkään aikaan”, hän hörähti, ryysti viimeisen tipan olutta lasinsa pohjalta ja ryhtyi sitten ääneen pohtimaan, minne tavarat olisi parasta piilottaa. Matias kuunteli veljensä puhetta välinpitämättömänä. Mitäpä väliä aarrekätköllä olisi jos väärät vieraat löytäisivät tiensä piilopirtille? Mutta antoi veljen nyt puuhastella, se kun taisi pitää hänet rauhallisena. Lattian rako ei käynyt, saunasta aarretta etsittäisiin ensimmäisenä. Varmin paikka arvotavaroille oli huussi, arveli Juhana. ”Mutta ehtii ne viedä sinne huomennakin!” Hän sanoi haukotellen. ”Tehdäänpä niin, että minä menen Ellin kanssa tuonne vintille nukkumaan. Sinä, Matias, saat perheinesi pitää alakerran.”

Juhanan ehdotusta ei vastustettu, niinpä hän ja Elli katosivat yläkertaan makuupusseineen, tikapuut vain narahtelivat ja luukku sulkeutui pamahtaen. Väsynyt Anna-Maria oli nukahtanut vuodesohvalle, eikä ollut riisunut edes huivia päästään. Astiat ja aarteet saivat jäädä pöydälle. 
Toinen sohvasänky oli lapsille. Marketta oli jo kaivautunut villapeiton alle, mutta Eerikki ei näyttänyt uniselta. Omenaa pureskellen poika kierteli huoneessa ja löysi sängyn alta laatikon, jossa oli kaikenlaista vanhaa roinaa. Pölyn seassa oli koinsyömiä sukkia, kellastuneita pelikortteja ja kynänpätkiä. Mutta niiden joukosta Eerikki valitsi mustan, litteän, esineen. Hän käänteli sitä käsissään ja haukkasi palan omenastaan. Kuinka hassua! Esineessähän oli samanlainen kuvio, samanlainen kuin Eerikin puoliksi syömä omena.

”Isä katso. Mikä tämä palikka on?”

Matias valaisi esinettä lyhdyllä. Hän tutki poikansa löytämää esinettä ja painoi siinä olevaa pyöreää nappia, mutta mitään ei tapahtunut. Esine pysyi mykkänä ja elottomana. Muuta valoa ei ollut kuin lyhdyn onneton kynttilä. Matias pudisteli päätään.

”Tämä taitaa olla puhelin…”

”Miten sitä käytetään?”

”Sillä soitetaan”, kertoi Matias. ”Mutta tarvittaisiin kai sähköä. Sitä ei ole… Sitä ei meillä kellään ole ollut pitkään aikaan. Vainolaiset sen meiltä veivät.”

Sähköä ei Eerikki tarvinnut. Hän katsoi uutta leluaan silmät palaen eikä raaskinut enää luopua siitä, vaan katosi puhelin kädessään peiton alle nukkuvan siskonsa viereen.  

Pirtti oli nyt hiljaa. Matias valvoi yksin ja katsoi likaisen ikkunalasin läpi mustalle järvelle. Ikkunan edessä oli pöytä ja jakkara, jolle hän istahti. Kello se vain näytti kolmea, mutta kynttilä oli käynyt lyhyeksi. Sen valossa Matias etsi reppunsa pohjalta lyijykynän ja pienen, ruskeakantisen, kirjan. Hän kirjoitti:

Saavuimme isoäidin ja isoisän mökille pitkän ja hikisen taivalluksen jälkeen. Täällä kaikki on kuten silloin ennenkin. Ja kuitenkin toisin. Neljä vanhaa rakennusta on yhä paikoillaan, eivätkä puut ja pensaatkaan ole minnekään kadonneet. Tässä pienessä maailmassa olemme nyt vain me seitsemän. Ainakin minä toivon niin.

Matias 1.8.2067 

    

Mimosa & kaverit -elämää yläasteella

Hei vaan, ihmiset! J

Mun nimi on Mimosa Tirkkonen ja juuri nyt sulla on käsissäsi mun vihko, jonka kävin ostamassa silloin kun kirjakaupassa oli alennusmyynti.  Se oli Tapiolan keskustassa aika lämpöisenä päivänä. Kirjoitan nyt muistiin sen loppukesän 2008 juttuja. Ainakin mulle niistä tuli todellakin ikimuistoisia.                                                                                                                             
Enää kaksi päivää oli siihen, kun kesäloma loppuisi ja koulu alkaisi taas. Siksi piti ostaa kaikenlaista. Tämä kiva vihko, puoleen hintaan, mutta sen lisäksi tietysti myös paljon muuta. Uusi laukku (harmaa Björn Borg) ja Marimekon penaali ja paljon kyniä. Koska äiti ja sen lompakko oli mukana, niin tuli ostettua uusia vaatteitakin: pillifarkut, vihreä paita ja yksi neuletakki. Pitää silloin olla uutta, kun on uusi koulukin. Yläaste, Pohjois-Tapiolan koulu, eli Pohjis. Siitä mä aion kertoa!                                                                                

Jokainen tietysti tietää tässä vaiheessa, että yläasteella pitää olla uusi ihminen. Pitää aloittaa uusi elämä, eikä saa olla lapsellinen nynny. Mäkin ryhdyin hommiin, piti alkaa laittaa itseään ja huonettakin siihen malliin, että kehtaisi uusia kavereita sinne kutsua. Pois kaikki tyhmä romut. Lelut sai mennä syvälle sängyn alle piiloon. Yläasteella ei sais kavereita jos olis lapsellinen. Sillä tavalla on sanonu ainakin mun kaveri Onerva. Se oli ollu mun paras ja läheisin kaveri melkein koko ala-asteen. Se tiesi paljon asioita, ja toivoin että se tulisi nytkin samalle luokalle.

Valmiina uuteen kouluun

Onerva tuli viimeisenä lomapäivänä kilkuttamaan meidän ovikelloa. Se oli muuttunu toisen näköiseksi. Sillä oli uusia vaatteita ja sen tukka oli vaihtanu väriä.  Se oli ennen ollu sellainen tavallinen, maantien värinen pehko, samanlainen kuin mullakin, mutta nyt se oli kirkkaan punainen. Oli sillä ripsiväriäkin. ”Moi”, se sanoi. ”Voinko tulla teille?” Sai se tulla, ei meillä kukaan siitä häiriintyny. Me mentiin takapihalle meidän trampoliinille. Ei me siellä hypitty, mutta vain makoiltiin mustalla lämpöisellä kankaalla ja juteltiin.

”Sullahan on kiva tukka, aika jännä... Ja hienot vaatteet, toi huppari varsinkin”, mä sanoin sille. Se huppari oli WESC, ei mikä tahansa siis.

”Kiitti, se onkin uusi”, sanoi Onerva ja sitten se heivasi laukkunsa trampoliinille ja levitteli jotain muotilehtiä ympärilleen. Se etsi erään sivun, jolla oli iso otsikko: ULKONÄKÖREMONTTI.

”Ulkonäköremontti?”

”Jep”, nyökkäsi Onerva. ”Sen mä olen tehny. Kai sä huomaat” Se nojautui taaksepäin, puolittain makaamaan ja katsoi mua jotenkin arvioiden. ”Sunkin varmaan kannattaisi vähän muuttua, että saat kavereita. Voisit alkaa meikkaamaan ja muuttaa vähän tyyliä. Sitä paitsi yksi juttu, mikä sunkin pitäisi laittaa kuvia nettiin”

Onerva oli puhunu koko kuutosluokan kevään jostain IRC-galleriasta ja muusta vastaavasta. Mä halusin kuitenkin vaihtaa puheenaihetta. Vaatteisiin nimittäin, niistä mä olin paljon kiinnostuneempi. Mä näytin sille mun uudet vaatteet ja kerroin että aioin laittaa ne päälle seuraavana päivänä. Se näytti hyväksyvältä. Onervan lukiolainen isosisko oli antanu kaikenlaista vinkkiä Onervalle siitä, miten pitää olla yläasteella.

”...Olishan törkeän noloa olla lapsellinen ja nynny, niin kuin meidän entisen luokan Allia! Tuleekohan se tyhmä kumisaappaissa ja villapaidassa huomenna kouluun”, Onerva sanoi.

”Niin olisi”, vastasin. ”Piereskeleeköhän se edelleen yhtä paljon.”

No, mutta ulkonäköremontti. Sen mäkin olin jossain määrin tehny. Ja käytöksen remontin, tottakai. Ei saa puhua lapsellisesti, ei saa nauraa lapsellisesti.... jne. Pitää tykätä ja puhua oikeista jutuista, kuten meikeistä ja musiikkivideoista. Ja niistä pitää myös  tietää. Sehän olisi supernoloa, jos sanoisi jotain väärää.

”Joo, mutta mun on mentävä”, Onerva sanoi, kun oltiin selattu sen muotilehtiä. ”Täytyy hoitaa vielä pari hommaa ennen huomista.” Se oli hermostunu, mutta olinhan mäkin. Varmaan samoja hommia me sitten hoidettiin: pistettiin vaatteet ja laukut kuntoon ja nukuttiin seuraava yö huonosti.

Tällä tavalla siis alkaa Mimosan päiväkirjamainen tarina, joka kertoo hänen ensimmäisistä viikoistaan yläasteella. Kuten voinette arvata, minä olen tämä Mimosa ja lähes kaikki kirjassa tapahtuvat kommellukset ovat omasta elämästäni (eivät sentään tapahtuneet kahden viikon sisällä.)

Mimosan ja hänen kaveriensa kesä kuluu pohtimalla, millainen yläasteella kuuluisi olla jotta saisi kavereita. Kun koulu sitten alkaa, alkaa myös kiusaaminen ja kilpavarustelu sekä "isojen ihmisten elämä." Yläasteella ei tarvitse noudattaa samoja sääntöjä kuin ala-asteella, eivätkä opettajiakaan kuulu kunnioittaa. Kirjan loppua kohden päivät muuttuvat vain hurjemmiksi, mutta uusia ystäviäkin Mimosa löytää.

Vaikka omasta ajastani peruskoulussa on jo kulunut useita vuosia, en usko että meno on kovinkaan paljon muuttunut. Tai jos on, niin kertokaa siitä minulle.  Olen kirjoittanut tarinan jotta nykyiset yläastelaiset ja toisaalta minua vanhemmat ihmiset voisivat verrata kuvailemiani tapahtumia omiin kokemuksiinsa.

Tämän miniromaanin saa nyt siis sähköisenä Elisa kirjasta, myöhemmin ilmestyy fyysinenkin versio. https://kirja.elisa.fi/ekirja/mimosakaverit-elamaa-ylaasteella

Suviauringon alla

Kuljemme alla auringon
-aika rientää ja suvi on.
Poimimme ruusuja elämän...
On hymyä huulilla ystävän!
Palvomme päiviä, valvomme yötä.
Lempi ja rakkaus seuraa myötä.

Muistojen polkuja poikin ja pitkin
rikkoja ruusujen juurilta kitkin
Ystävä! Katseesi tähtinä loisti.
Huolteni harhoja tieltäni poisti.
Öitäkin kirkasti päiväsi kulta,
lietsoen leimuten lemmentulta!

Hämyjen hetkinä illan suussa
varjotkin venyvät metsän puussa.
Metsien sineen aurinko hukkuu.
Suvituuli ja luontokin nukkuu.
Ja helmassa suojaisen kammion
unenkehto suo suloisen nautinnon.

Yö suvinen uhkuen lumojaan...
Kun uupuen vaivumme unelaan.
Unenrihmoista ystävä kutomaan
käy valkoista morsiushuntuaan.
Helkkäen heiluvi kangaspuu,
kultakuteet kun loimiin punoutuu...

On elämä suvisen taivaan alla
- valoa ja lämpöä tuhlaamalla.
Vaan suvi tulee ja menee myötä.
Taas monta päivää ja mustaa yötä,
kylväen kylmää kaamostaan,
palaten suveksi uudestaan.

Yötön yö

Keskikesän kunniaksi pitää päivittää blogia. Tässä siis yksi isovaarini runoista, henkilökohtainen suosikkini: Yötön yö.

Yötöntä yötä ma katselen
Ain´ pohjan taivahan alla.
Kas, aurinko yllä kunnasten
Suo valoaan tuhlaamalla.

Ja tenhoa, taikoja, suloja sen
Taas ihmisten kiittävän kuulen, 
Ja kiitollisuudesta nauttien
Saan siruja onnesta -luulen...

Ma menneitä muistoja muistelen
Ja muistojen mukana taivun.
Yön valossa silmäni huikaisten
Ma unhojen varjoon vaivun.

Hyvää juhannusta!

Iitu kesämökillä

Oli lämmin kesäaamu. Iitu oli ystävineen päättänyt lähteä viettämään lomaa Iitun kesämökille, joka sijaitsi pienellä mättäällä metsälammessa. He menivät sinne kaarnaveneellä.

”Ovatko kaikki mukana?” kysyi Iitu. ”Minä, Lilli, Piku ja Tommi. Hyvä! Siispä voimmekin lähteä.”

Tuuli tarttui veneen kaarnapurjeeseen, ja he kiitivät ulapalle

”Hui, kuinka täällä tuulee. Toivottavasti veneemme ei kaadu”, sanoi Lilli huolissaan.

”Ei se kaadu. Se on hyvä vene”, Iitu rauhoitteli ystäväänsä. ”Katsokaa! Tuolla mätäs jo näkyykin.”

Vene lipui rantaan. Tommi hyppäsi ensimmäisenä maihin ja sitoi veneen kanervikkoon. Toiset ottivat tavarat ja kantoivat ne sisälle.

”Onpa sinulla sievä mökki”, ihasteli Lilli.

”Oikein mukava”, myönsi Piku ja asettui nojatuoliin istumaan.

Kun ystävykset olivat tutustuneet paikkoihin, he päättivät tehdä jotakin hauskaa yhdessä. Tommi sai ajatuksen: ”Täällä on kovin kuuma. Mitä sanotte, jos menisimme uimaan.”

”Se on hyvä ehdotus”, innostuivat Iitu ja Lilli. Mutta Piku oli päättänyt leipoa mustikkapiirakan ja oli parhaillaan keräämässä marjoja sitä varten.

”Menkää te vain, mutta minä leivon nyt mustikkapiirakan.”

Piku lupasi, että kaikki saisivat maistaa piirakkaa, kun se olisi valmis.

Iitu, Lilli ja Tommi nauttivat uimisesta lämpimässä vedessä. He polskivat kilpaa rannassa ja sukelsivat pohjaan asti. Lopulta Iitu ja Lilli olivat aivan suippoja, sillä kävyille käy niin, kun he kastuvat.

”Piirakka on valmis!” huusi Piku.

Mökistä leijaili ihana tuoksu.

”Nami, nami! Meidän onkin jo nälkä.”

Toisten vielä mussuttaessa piirakkaa päätti Piku lähteä uimaan yksin. Hän kroolasi kauas rannasta, mutta sitten hänestä alkoi tuntua, ettei hän jaksanut uida. Piku alkoi vajota veden alle.

”Apua, en jaksa uida! Minä hukun!”

Muut kuulivat sen.

”Se on Piku! Hän on mennyt uimaan.”

He juoksivat rantaan ja miettivät, mitä heidän pitäisi tehdä. Silloin Iitu keksi, että he voisivat vetää Pikun rantaan pitkällä kaislalla.

                       Yhdessä Iitu, Lilli ja Tommi taittoivat kaislan ja ojensivat sitä kohti Pikua. Tämä tarttui siihen viimeisillä voimillaan.

Piku makasi rantahiekalla.

”Lupaathan, ettet enää koskaan mene uimaan yksin”, sanoi Lilli vakavalla äänellä.

”Lupaan varmasti”, sanoi Piku.

Iitu ja Tommi lämmittivät saunan.

”Mennäänpä nyt saunaan ja otetaan kunnon löylyt”, ehdotti Iitu.

Niin he viettivät rattoisan loman Iitun mökillä ja menivät monta kertaa uimaan. Yhdessä.

Olympialaiset

Mäntymetsässä järjestettiin olympialaiset. Se oli suuri tapahtuma, ja kaikista muista metsistä saapui urheilijoita sekä turisteja Iitun kotimetsään. Oli männynkäpyjä, kuusenkäpyjä ja tammenterhoja. Olipa vielä kastanjoitakin, jotka olivat saapuneet kaukaa eteläisestä Kastanjametsästä.

                

Iitukin aikoi osallistua. Hän oli harjoitellut kovasti pikajuoksua, hammastikun heittoa ja marmorikuulan työntöä.

Kisapaikalle keräänty paljon väkeä. Iitu, Milli ja Lilli jonottivat päästäkseen areenalle. Heidän joukkoonsa liittyi myös Piku. Hänkin aikoi viettää päivänsä urheillen.

”Hei, tuolla on Tommi, Iitu huusi.

”Aiotko sinäkin osallistua johonkin lajiin, vai tulitko ainoastaan seuraaman kisoja?”

”Voi kyllä minä aion. Olen harjoitellut marmorikuulantyöntöä, ja olenkin siinä jo melko hyvä. Kohta näemme, kuka on paras.”

Iitu ja Tommi toivottivat toisilleen menestystä. Sitten he istuivat penkille odottamaan kilpailujen alkamista.

Heidän viereensä tuli äänekäs joukko kastanjoita. Tai ainakin näistä yksi oli varsin puhelias.

”Minä olen varmasti paras ja voitan kaikki muut”, hän uhosi.

Hänen toverinsa vieressä koetti rauhoitella: ”Kuule Kille, et sinä voi olla noin varma voitostasi.”

”Kylläpäs voin, vai haluatko ottaa kanssani painiottelun ihan vain lämittelyksi?”

Ystävä vieressä ei sanonut enää mitään. Killekin istuutui paikoilleen. Olympiatuli saapui areenalle. Kaikki seurasivat sitä haltioituneina.

Sitten alkoivat varsinaiset klpailut. Ensimmäiseksi otettiin mittaa marmorikuulantyönnössä. Iitu, Tommi, Kille sekä muutama muu tammenterho ja käpy valitsivat itselleen marmorikuulat. Piku kiipesi korokkeelle ja kuulutti megafoniin:

”Kilpailijat! Asettukaa jonoon!”

Tommi oli ensimmäisenä vuorossa, mutta Killille se ei sopinut.

”Minä haluan olla ensimmäinen!”

”Ei se nyt käy”, sanoi Piku. ”Sinun on mentävä jonon viimeiseksi.”

Kille näytti vihaiselta.

”Hyvä on sitten”, hän mutisi. ”Minä olen ainakin sokerina pohjalla, saatte nähdä sen!”

Kaikki kilpailijat työnsivät kuulaa hienosti, myös Kille, muttei kuitenkaan niin hyvin, että olisi saanut kultamitalin. Voiton vei Tommi, hopealle ylsi eräs kuusenkäpy, ja pronssia sai Iitu. Siitäkös Kille suuttui.

 Seuraavaksi kilpailtiin pikajuoksussa. Kille päätti, että tällä kertaa hän olisi maalissa ensimmäisenä.

Oli Iitun vuoro lähettää juoksijat matkaan.

”Paikoillanne, valmiit, NYT!”

Kaikki pinkoivat niin lujaa, kuin jaloistaan pääsivät, mutta aivan kaikki eivät noudattaneet yhteisiä sääntöjä.

”Pois edestä, lahopää!” huusi Kille eräälle tammenterholle. Iitu ja yleisö seurasivat tyrmistyneinä.

”Hei, Kille! Noin ei saa tehdä!”

Mutta Kille ei siitä piitannut. Hän päätti oikaista nurmikon kautta maaliin.

”Hahaa! Olin ensimmäinen. Kultamitali tänne ja heti!

”Tuo ei ole sallittua”, sanoivat muut. ”Sinut hylättiin.”

Nyt Kille suuttui tosissaan ja meni nurkkaan murjottamaan. Kun Killen suoritus hylättiin, parhaita olivat kuusenkävyt. He saivat kolmoisvoiton. Muut kuusenkävyt katsomossa osoittivat suosiotaan villisti mitalien jaon aikana.

Viimeinen laji oli hammastikun heitto. Iitu ja Milli osallistuivat tähän lajiin. Heitä oli kuitenkin vain kaksi. Vielä tarvittiin kolmas.

”Kille! Haluatko tulla heittämään hammastikkua?”

Aluksi Kille kieltäytyi, mutta lopulta Iitu ja Milli saivat hänet muuttamaan mielensä.

”Tämä on hauskaa. Ei se ole niin vakavaa, jos ei ole paras, kunhan yrittää”, sanoi Milli Killelle.

Iitu heitti ensin, ja sitten Milli. Kumpainenkin heitti pitkälle. Viimein tuli Killen vuoro. Hänen hammastikkunsa lensi komeassa kaaressa yli kahden edellisen. Se lensi pisimmälle. Kastanjat hurrasivat Killelle, ja tämä hymyili tyytyväisenä.

Alkoi mitalien jako. Milli sai pronssia, ja Iitu hopeaa. Kille sai vihdoinkin kaipaamansa kultamitalin. Tällä kertaa ansaitusti.

Kolmikerroksinen maailma

Palaan taas käsittelemään Hiisilehdon maailmaa ja siinä esittelemääni muinaissuomalaista maailmankuvaa. Aihe on innostanut minua paljon. Muutama vuosi sitten lukiossa suoritin kuvataidediplomin, jonka aiheeksi valitsin esi-isiemme kolmikerroksisen maailman. Toteutin työni isotätini vanhoilla öljymaaleilla ja pohjina käytin kierrätettyjä taulupohjia. Kolme tauluani olivat esillä myös Tapiolan kulttuurikeskuksessa.
Muinaissuomalaiset uskoivat maan olevan litteä kiekko, jonka päällä oli kupuna taivas, Maanylinen. Sitä piti ylhäällä ja pyöritti pohjoisessa, eli maailman keskipisteessä, oleva Pohjannaula. Maan alla oli Maanalinen, Manala, jossa vainajat asuivat.

Maanylinen

Ylin tauluistani kuvastaa maailman ylintä kerrosta, taivasta eli Maanylistä. Entisajan suomalaiset uskoivat taivaan olevan kupu, jossa saattoi olla useitakin kerroksia. Taivasta kutsuttiin myös Taivaankanneksi tai Kirjokanneksi. Pohjantähti oli tärkeä taivaankappale, sillä sen uskottiin pitävän pystyssä koko Taivaankantta. Se kiinnitti Pohjannaulan Taivaankanteen ja siten Taivaankansi muine taivaankappaleineen pyöri Pohjantähden pysyessä paikoillaan. Monien muiden kansojen tavoin suomalaisetkin pitivät taivasta pyhänä ja useimpien jumalten asuinsijana. Täällä siis uskottiin muun muassa Ukko Ylijumalan asuneen vaimonsa Raunin kanssa.

Maa
Maa oli ihmisten, eläinten ja metsänhenkien asuinpaikka.
Se oli siis litteä kiekko tai levy, (jonka

saatettiin uskoa ajelehtivan veden päällä.) Pohjoinen oli keskellä. Se oli Maan tärkein paikka, sillä siellä sijaitsi Taivaankantta kannatteleva Pohjannaula. Tämä naula saatettiin kuvitella jonkinlaiseksi pylvääksi tai pyhäksi puuksi, Kalevalassakin mainituksi Tammeksi.
Tammen juuressa näkyvä vesi on Pohjanpyörre, puuta tai pylvästä pyörittävä virta, joka sai Taivaankannen pyörimään. Pyörre toimi myös porttina Maanaliseen. Pohjoinen, Pohjola, olikin paitsi tärkeä, myös pelottava ja kylmä paikka. Sellaisenahan se Kalevalassakin esitetään.
Reunalla, siellä missä Maa kohtasi kupumaisen Taivaankannen reunan, oli lämmin Lintukoto. Vain pienet lintukotolaiset mahtuivat elämään täällä, missä taivasta oli lähellä Maata. Paikan nimi tuli siitä, muuttolintujen uskottiin menevän sinne talveksi.

Maanalinen
Suomalaisessakin mytologiassa kuolleiden maailman

sijaitsi Maan alla. Paikkaa saatettiin kutsua Manalaksi tai Tuonelaksi. Siellä elelivät myös pelätyt peikot ja maahiset, jotka saattoivat joskus tulla elävien ihmisten luokse aiheuttamaan harmeja. Myyttien mukaan Maanaliseen saattoi nähdä kun katsoi veden pintaan heijastuvaa kuvaa. Siksi Alisen uskottiin olevan ylösalaisin. Tämän takia maalauksessani ruoho kasvaa yläreunassa. Perehdyin myös kalliomaalauksiin. Joutsen on, mikäpä muukaan, kuin Tuonelan joutsen. Vene on mahdollisesti Tuonelan virrassa kuolleita kuljettanut lautta. Se on ylös alaisin siksi, että kalliomaalauksissa kääntynyt vene symboloi kuolemaa.

Kuinka Iitun seikkailut alkoivat

Mäntymetsässä oli tuulinen päivä. Puhuri keinutteli puiden oksia niin, että neulasia satoi maahan kuin lunta. Erään männyn oksalla roikkui pieni käpy. Hänen nimensä oli Iitu.

         Iitu oli katsellut metsää oksaltaan jo tarpeeksi kauan. Nyt hän halusi mennä tutkimaan sitä lähempää, maan pinnalta.

”Tahtoisinpa jo alas. Täällä on niin tylsää vain katsella kaikkea”, Iitu huokaisi.

Silloin kova tuulenpuuska tarttui Iitun oksaan ja ravisteli sitä niin, että Iitua jo hiukan pelotti. Iitu tunsi irtoavansa oksasta.

”Huiii!” hän huusi.

Oksat viuhuivat Iitun ympärillä. Viimein hän tömähti pehmeille sammaleille.

”Olipa pudotus. No, nyt olen sitten täällä.”

Iitu kihisi jännityksestä. Hänen seikkailunssa voisi alkaa!

Ensimmäiseksi Iitu suuntasi kohti suurta kantoa, joka oli aivan hänen kotimäntynsä vierellä. Joku asui siinä. Kannossa oli pieni ovi ja ikkuna, jossa oli kodikkaat pitsiverhot. Oli kannossa savupiippukin, ja sieltä tuprusi savua.

                

Ovi oli auki, ja Iitu kurkisti sisään varovaisesti. Se oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Iitu ei edes tiennyt, mitä ne kaikki olivat.

”Tervehdys”, huikkasi rusettipäinen käpy. ”Minä olen Milli, ja tämä tässä on sisareni Lilli. Taidat olla aivan uusi käpy. Mikä sinun nimesi on?”

”Minun nimeni on Iitu. Hauska tutustua. Olettekin ensimmäiset, jotka olen tavannut.”

”Haluaisitko ostaa jotakin?” kysyi Milli.

”Ostaa? Tämä on siis kauppa. Ei minulla ole rahaa, sillä putosin juuri puusta.”

”Siltä sinä hieman näytätkin, mutta ei se mitään”, Lilli puuttui keskusteluun. ”Me voimme antaa sinulle tervetuliaislahjaksi jotakin. Mitä haluaisit?”

Iitu katseli tavaroita ja mietti pitkään, minkä valitsisi. Lopulta hän päätyi punaiseen huiviin. Hän sitoi sen kaulaansa ja ihaili itseään peilistä

”Kiitos paljon, mutta tietäisitteköhän, onko tässä jossakin kanto, johon voisin muttaa asumaan? Minulla kun ei vielä ole kotia.”

Milli ja Lilli kertoivat, että aivan naapurissa tosiaan oli kanto, johon Iitu saattoi muttaa vaikka heti. He lähtivät näyttämään sitä Iitulle.

                      Kanto oli pieni ja sammaloitunut. Katolla kasvoi jäkälää, ja oven yläpuolella kääpä. Se ei ollut yhtä kodikas, kuin Millin ja Lillin asunto, mutta kyllä siitä vielä viihtyisä tulisi, päätti Iitu. Hän lupasi Millille ja Lillille kutsuvansa nämä tupaantuliaisiin, kunhan saisi ensin sisustettua uuden kotinsa.

Iitu lähti metsään etsimään tarpeellisia esineitä. Hän löysi ensin puunpalasen, josta saisi mainion pöydän. Sitten vielä sammaleita sohviksi, sinikellon lampunvarjostimeksi ja pullonkorkin piirakkavuoaksi. Iitu katseli löytämänsä pullonkorkkia. Jos hän aikoisi kutsua vieraita, heille olisi tarjottava jotakin. Piirakka varmasti maistuisi. Ensin Iitun olisi löydettävä tarveaineita. Mitään syömiskelpoista ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan Iitu huomasi jotakin muuta.

                    Jokin suuri ja keltainen leijui narun päässä pienestä koivun taimesta. Se oli ilmapallo. Iitu päätti mennä tutkimaan sitä lähempää. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ilmapalloa ja oli hyvin kinnostunut löytämästään jännittävästä esineestä.

”Mistäköhän tämäkin on tänne metsään tullut”, mietti Iitu.

Hän päätti viedä ilmapallon kotiinsa koristeeksi, tupaantuliaisia varten. Iitu sai kuitenkin huomata, ettei se ollutkaan niin helppoa pienelle kävylle. Kun Iitu hiukan kiskoi narua, pallo irtosi vetäen Iitun mukanaan.

”Apua! Eihän tässä pitänyt näin tapahtua!”

Pian Iitu jo leijaili pallon kanssa korkealla ilmassa mäntyjen latvojen yläpuolella. Taakse jäivät hänen kotimäntynsä, sekä Lillin ja Millin kanto. Alhaalla näkyi suuria koivuja ja kuusia, mutta ne olivat paljon pienemmän näköisiä näin ylhäältä katsoittuina. Iitu huomasi metsän halki virtaavan puron, jota ei ollut ennen nähnyt. Häntä pelotti. Taas hän roikkui korkealla maan pinnasta, mutta tälläkertaa tuntemattoman esineen varassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin tämä esine oli matkalla.

                          Jonkin ajan kuluttua ilmapallo alkoi laskeutua alemmas. Ehkä sitä väsyttää lentäminen, ajatteli Iitu. Häntä ainakin väsytti. Nyt ilmapallo leijaili metsän korkeudella. Hän näki ympärillään kookkaita lehtipuita. Ne olivat tammia. Iitu ilmapalloineen ajelehti uhkaavasti kohti valtavan paksua tammipuuta. POKS! Pallo puhkesi terävään oksaan. Iitu jäi roikkumaan ilmapallon naruun. Hyvin varovaisesti hän hivutti jalkansa alemmalle oksalle ja istuutui alas ja huoahti helpotuksesta.

”Hei! Kuka sinä olet?” kuului ääni hänen vierestä. Se oli tammenterho.

”Olen Iitu. Entä sinä?”

”Tommi Tammenterho. Saanko kysyä, mistä sinä tänne tupsahdit?”

Iitu kertoi Tommille kaiken mitä hänelle oli tapahtunut sinä päivänä. Tommi kuunteli kiinnostuneena. Kun Iitu oli lopettanut, Tommi sanoi: ”Aikamoinen seikkailu! Voin näyttää, kuinka pääsemme alas täältä. Sitten voin auttaa sinut takaisin kotiisi ja tarvitsemasi marjatkin voin järjestää

”Voi, kuinka sinä olet kiltti. Tuhannet kiitokset!”

Tommilla oli salainen liukumäki tammen kuoren sisällä. Sitä pitkin saattoi liukua alas asti. ”Otetaan kovat vauhdit”, neuvoi Tommi.

”Jihaaa!” he kirkuivat vauhdin huumasta.

Lysti loppui, kun liukumäen päästä alkoi kajastaa valoa. Iitu ja Tommi lensivät suin päin heinikkoon. ”Sinullapa vasta on liukumäki”, sanoi Iitu. ”Tuommoisen minäkin haluaisin.

”Tule Iitu. Tuolla on metsämansikoita,”sanoi Tommi ja osoitti mätästä tammen juurella. Mansikoita oli paljon. Tommi ja Iitu keräsivät niitä heinänkorteen.

”Nyt näitä onkin jo tarpeeksi,” totesi Iitu. ”Voisitko näyttää, missä päin on Mäntymetsä?”

Tommi mietti hetken ja sanoi: ”Kävelymatkasta tulisi liian pitkä. Täällä virtaa kuitenkin puro Mäntymetsään päin.” Hän tarkoitti sitä puroa, jonka Iitukin oli nähnyt lentomatkallaan.

”Hyvä ajatus, mutta minulla pitäisi olla vene.”

”Voit lainata minun kaarnavenettäni.”

”Tule toki mukaan. Pidän tänään tupaantuliaiset. Sinäkin olet tervetullut, koska olet niin auttanut minua.”

Tommi ilahtui kutsusta. Niin he lähtivät yhdessä Tommin kaanaveneellä kohti Mäntymetsää. Ei mennyt pitkään, kun Iitu jo tunnisti seudun tutuksi.

”Tuolla on minun kotikantoni,” huudahti Iitu. Hän ja Tommi ohjasivat veneen puron penkereelle. Sitten he nousivat maihin ja ottivat mansikat mukaansa.

                      Iitu esitteli kotinsa Tommille. Tämän mielestä se oli oikein mukava.

”Rupeammeko nyt järjestämään niitä tupaantuliaisia?” kysyi Tommi.

”Ruvetaan vaan. Milli ja Lilli sanoivat tulevansa kello seitsemältä. Mitä haluaisit tehdä?”

”Haluaisin puristaa mehua näistä mansikoista, jos se vain sopii.

”Tottakai. Työnjako on sitten selvä. Sinä teet mehun, ja minä piirakan.”

Iitu ja Tommi ryhtyivät toimeen. Juuri kun he olivat saaneet mehun ja piirakan valmiiksi, oveen koputettiin.

”Hei Iitu! Onnea uuteen kantoon.”

”Kiitos, kiitos. Käykää peremmälle. Saanko esitellä, tässä on uusi ystäväni Tommi Tammenterho. Tässä ovat Milli ja Lilli.”

Millillä ja Lillillä oli jotakin mukanaan.

”Mitä tuossa laatikossa on?” Iitu kysyi.

”Näet kun avaat”, sanoi Lilli arvoituksellisesti.

Iitu avasi ja ilahtui suunnattomasti. Laatikosta paljastui iki-ihana astiasto.

”Tällainen minulta puuttuikin. Voimme kokeilla niitä heti. Olkaa hyvät ja käykää pöytään.”

Iitu tarjosi ystävilleen piirakkaa ja mehua. Kaikki olivat sitä mieltä, että ne maistuivat herkullisilta.

”Älkää minua kiittäkö”, sanoi Iitu ”Tommin ansiosta nämä herkut– ja muuten myös minä- olemme täällä. Enkä olisi saanut tätä kantoa ja astioita ilman Milliä ja Lilliä. Suur kiitos kaikesta!”

Sellainen oli Iitun ensimmäinen seikkailu.

Naisten muoti rautakauden Pohjois-Euroopassa

Työväen Akatemialla harjoiteltiin tieteellistä kirjoittamista. Minä valitsin tietysti aiheen, josta olin kiinnostunut ja josta tiesin jo valmiiksi melko paljon. Oli hauskaa yhdistää opiskelu ja kirjoitusharrastus. "Hiisilehdon" kannalta tämä tutkimus oli erittäin hyödyllinen.

Jasmina Ollikainen
Työväen Akatemia
Syksy 2016
Naisten muoti rautakauden lopun Pohjois-
Euroopassa

Johdanto
Rautakausi Euroopan pohjoisosissa sijoittuu aikakaudelle noin 500 e. Kr- 1050 j. Kr. Rautakauden
lopulla tarkoitetaan merovingiaikaa (600 - 800 j. Kr) ja viikinkiaikaa (800 - 1050.)
Populaarikulttuurista päätellen nämä aikakaudet kiinnostavat ihmisiä. Viimeaikoina on julkaistu
useita kirjoja ja TV-sarjoja kyseisiin vuosisatoihin liittyen. Lisäksi näiltä ajanjaksoilta on suhteellisen
runsaasti hautalöytöjä.
Erityisen hyvin ovat säilyneet naisten haudat, sillä naiset ovat käyttäneet enemmän
pronssisia koruja ja pronssissa olevalla homeella on tekstiilejä säilövä vaikutus. (Matti Huurre,
1979 s.177.) Hedebyssä taas kangasriepuja oli käytetty veneiden tervaamiseen. Tervan ansiosta
kankaita on säilynyt niin, että niistä on voitu tutkia viikinkien pukeutumista. (Tim Panduro &
Torsten Weper, 2016)

Vaatteet
Useimmiten vaatteet olivat villaa ja pellavakin tunnettiin, mutta se on säilynyt villaa huonommin.
Materiaalina on käytetty tietenkin myös turkiksia ja nahkaa ainakin kengissä, mutta vaatteissa
hyödynnettiin rautakaudella selliasiakin materiaaleja, jotka nykyään ovat harvinaisia.
Kansallismuseon mukaan hamppu- ja nokkoskuidusta tehtiin aikoinaan kangasta. Tavallisesti naiset
valmistivat itse vaatteensa (Matti Huurre, 1979). Värit kankaisiin saatiin luonnonkasveista.
Viikingeillä yleisimmät värit vaatteissa olivat sininen ja punainen. (Tim Panduro & Torsten Weper,
2016)
Sekä Suomessa että muualla Skandinaviassa naisen vaatetukseen kuului aluspuku,
pitkähihainen villamekko, ja sen päälle puettava liivihame, joka kiinnitettiin pronssisilla soljilla
solisluiden tai olkapäiden kohdalle. Lisäksi ainakin Suomessa käytettiin suorakaiteen muotoisia
esiliinoja, joissa saattoi olla pronssikoristeita (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) Mekon
asemesta saatettiin käyttää hametta ja paitaa. Myös soljella kiinnitetyt viitat ovat kuuluneet
pukuun.
Länsi-Suomessa naimisissa olevat naiset käyttivät painavaa pronssikoristeista kaarihuntua ja
tytötkin koristelivat päänsä pronssikoristeisilla nauhoilla, mutta Itä-Suomessa ei pronssikoristeita tunnettu.
Pronssikoristeiden määrä riippui tietenkin varallisuudesta. Rikkailla viikinkinaisilla
saattoi olla jopa kultalankaa vaatteissaan. (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) Arkivaatteina
tällaisia pukuja ei kuitenkaan käytetty, vaan ne olivat käytössä pääasiassa juhlissa, ja siten myös
hautajaisissa. Pronssikoristeiset juhlapuvut ovat juuri niitä, minkä ansioista pukuja on kyetty
rekonstruoimaan.
Jalkineista on vähemmän tietoa. Ne ovat huonommin säilyneet koska eivät ole
olleet kosketuksissa pronssin kanssa, mutta todennäköisesti rautakauden lopun Suomessa
käytettiin pitkävartisia kenkiä, jotka sidottiin nilkan ympärille värikkäillä nauhoilla (Matti Huurre,
1979 s. 184).

Korut
Koruja on käytetty paljon ja soljet olivat välttämättömiä vaatteiden kiinnityksen kannalta. Solkien välissä naiset käyttivät koristeellisia ketjulaitteita, joihin saatettiin kiinnittää käyttöesineitä. Vyöhön kiinnitettiin puukko taloustöitä varten. Solkien välissä käytettiin myös lasisia helmiä, jotka olivat tavallisesti sinisiä (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016, Matti Huurre 1979.) Rautakauden Pohjolassa käsirenkaita käyttivät sekä miehet että naiset. Myös kaularenkaita käytettiin. Vaikutteita koruihin tuli Baltiasta sekä germaanisilta kansoilta ja Suomessa eläinornamentiikka koruissa kertoo skandinaavisista vaikutteista. Erityisen runsaita korulaitteita on löydetty merovingiaikaisista haudoista. (Matti Huurre, 1979, s. 179) Tällä aikakaudella suomalaiset korut saivat omaperäisiä muotoja. Thorin vasaran muotoiset amuletit kertovat skandinaavisesta aasainuskosta, kun taas haudoista löytyneiden ristikorujen perusteella on voitu tutkia kristillisten vaikutteiden saapumista Pohjolaan. Matti Huurteen mukaan 1000-luvulta alkaen hopeaketjut ja kolikoista tehdyt korut alkavat yleistyä hautalöydöissä. Vaikka koruja käytettiin paljon, eivät korvakorut olleet suosittuja. Viikinkien keskuudessa niitä pidettiin sopivina ainoastaan orjille (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016).

Kalevala koru, Kuutar

Meikit ja hiukset
Esimerkiksi History Chanelin The vikings –sarjaa katsellessa saattaa huomata, että viikingeillä on
usein varsin vahvat silmämeikit. Historia-lehden (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) mukaan
arabi al-Tartushi kertoi viikinkien tosiaan ehostaneen silmiään. Naisten lisäksi meikkiä käyttivät
miehetkin. Puhtaudesta huolehdittiin kylpemällä kerran viikossa, Suomessa taas käytiin saunassa.
Viikingit suosivat pitkiä hiuksia. Populaarikulttuurissa heillä on usein mielikuvituksellisia
lettikampauksia, mutta todellisuudessa käytännöllinen nuttura taisi kuitenkin olla yleisin
kampausmalli.

Lopuksi
Rautakautisissa vaatteissa oli alueellista vaihtelua. Skandinaviassa viikingeillä oli oma tyylinsä ja
Suomen eri alueilla omat piirteensä, vaikka kauppaa ja kulttuurinvaihtoa esiintyikin. Itä-Baltiassa
vaatteet noudattivat omanlaistaan tyyliä. Niille kaikille on kuitenkin ollut ominaista pääasiassa
villasta tehdyt asut, sekä yleensä pronssiset korut.
Rautakausi inspiroi ihmisiä nykyäänkin paitsi viihteessä myös pukeutumisessa. Tästä esimerkkinä
on Kalevala Koru joka valmistaa rautakautisiin malleihin perustuvia koruja. On muitakin
koruvalmistajia, jotka ovat ottaneet vaikutteita pohjoismaisten kansojen esiäitien tyylistä.
Rautakauden mallien mukaisia vaatteita näkee harvemmin. Itsenäisyyspäivänä tosin presidentti
Tarja Halosella on nähty linnanjuhlissa Euran muinaispuku. Tällaisia rekonstruoituja muinaispukuja
näkee muuten vain museossa, sillä arkikäytössä sellaiset olisivat melko epäkäytännöllisiä, ovathan
ne rautakaudellakin olleet vain juhlapukuja.
Vaikkemme nyt ryhtyisikään käyttämään villaisia mekkoja ja kaarihuntuja, voisimme kuitenkin
ottaa vaikutteita esiäitiemme vaatetuksesta. Esimerkiksi nokkosen hyödyntäminen
kankaanvalmistukseen voisi toimia nykyäänkin. Se olisi kotimainen ja ekologinen vaihtoehto, jota
vaikkapa Marimekko tai Finlayson voisivat ryhtyä soveltamaan 100-vuotiaan Suomen kunniaksi.
Nykynaiset voisivat vaikka vain leikillään kokeilla langan kehräämistä. Värttinän käyttö ei ole
vaikeaa! Vaatteiden valmistaminen itse olisi kehittävä harrastus ja hyvää vastapainoa sosiaaliselle
medialle ja modernille, kiireiselle, elämäntavalle.


Lähdeluettelo:
Matti Huurre, 1979, 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 235, Keuruu, Otava
Tim Panduro & Torsten Weper, 2016, Viikinkinaisen käsikirja- Tieteen kuvalehti: Historia 9/2016
s.38-39
Verkkolähteet:
http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria/tietoa/tulostett
ava (tarkistettu 14.12.2016)

Iitu ja talvinen päivä

Iitu katseli ulos ikkunasta. Satoi lunta. Sitä oli jo niin paljon, että ainakin kävyt saattoivat hyvin hiihtää siinä.

”Hauskaa!” Iitu riemastui.”Pääsen vihdoinkin hiihtämään.”

Hän laittoi pipon päähänsä ja sukset jalkoihinsa. Sitten hän lähti sivakoimaan valkeaan metsään.

”Oi miten kaunista”, Iitu huokaisi ja jäi hetkeksi katselemaan ympäröivää luontoa.

Iitu piti hiihtämisestä, mutta vielä hauskempaa olisi hiihtää jonkun kanssa. Siksi hän päätti mennä kysymään Pikulta, tulisiko tämäkin reippailemaan talviseen metsään.

Piku asui suuren männyn juurella. Iitu koputti oveen, ja Piku tuli avaamaan.

”Huomenta, Piku. Haluaisitko tulla kanssani hiihtämään?”

”Mielelläni, mutta minulla ei ole suksia. Minulla on vain pulkka.”

”Ei se haittaa”, sanoi Iitu. ”Me voimme mennä laskemaan mäkeä. Tiedän erään kinoksen, joka on niin korkea, että sieltä saa hurjan vauhdin.”

Pikun mielestä se kuulosti jännittävältä. Hän otti pulkkansa, ja sitten he lähtivät.

Lumikinokselle ei ollut pitkä matka. Piku ja Iitu seisoivat rinteen juurella.

”Tervetuloa Lumikinokselle!” luki kyltissä.

Mäessä oli paljon laskijoita. Joillakin oli sukset, toisilla pulkka, kuten Pikulla, tai liukuri. Näkyipä siellä lumilautailijoitakin. Yksi lumilautailija laski kohti Iitua ja Pikua. Se oli Tommi. Hän oli tullut Tammimetsästä asti laskettelemaan Lumikinokselle.

Tommi kysyi: ”Oletteko tekin tulossa laskettelemaan?”

”Kyllä olemme. Voisitko kertoa, mistä saa ostaa hissilippuja?” tiedusteli Iitu.

Tommi osoitti pientä kantoa mäen juurella.

Iitu ja Piku ostivat liput. Sitten he kävivät jonoon. Silloin heidän takaansa tuli kolme kuusenkäpyä. He eivät suostuneet jonottamaan, vaan puskivat röyhkeästi muiden ohi.

”Jonoon, niin kuin muutkin!” huusi joku ärtyneellä äänellä, mutta ohittelijat eivät kuunnelleet. He olivat jo hypänneet suureen koriin, joka kuljetti laskettelijoita kukkulan pälle. Lopulta tuli myös Iitun ja hänen ystäviensä vuoro.

”Hui! Tämä keinuu!” huudahtivat Iitu ja Piku, mutta Tommi rauhoitteli heitä:

”Älkää hätäilkö. Pian olemme kinoksen huipulla ja saamme vihdoinkin laskea.”

Yläasemalla he kohtasivat samat kuusenkävyt, jotka olivat aiheuttaneet pahennusta hissijonossa. Nyt nämä patsastelivat muodikkaissa varusteissaan hissilinjan vieressä.

”Noista koituu vielä harmia”, Iitu mumisi.

Iitu, Piku ja Tommi viilettivät alas rinnettä. Silloin kuusenkävyt saavuttivat heidät. He hyppäsivät hurjia hyppyjä ja tekivät vaarallisen näköisiä temppuja hyppyristä. Yksi heistä lähti luisumaan holtittomasti kohti Tommia.

”Hei pysähdy!” huusi Tommi, mutta liian myöhään.

MUKSIS! Kuusenkäpy laski suoraan päin häntä. Kumpikin kaatui pitkin pituuttaan rinteeseen. Iitu, Piku ja muut kuusenkävyt laskivat onnettomuuspaikalle katsomaan, kuinka Tommin ja hurjapäisen kuusenkävyn oli käynyt. Viimeksi mainittu nousi verkkaisesti ylös, mutta Tommi ei kyennyt liikuttamaan jalkaansa, sillä siihen sattui kovasti.

”Ai, ai, ai. Tekee kipeää”, Tommi vaikeroi.

Onneksi apu saapui paikalle nopeasti. Rinnettä ylös ajoi moottorikelkka. Sitä ajava käpy huikkasi: ”Hei! Olen tämän hiihtokeskuksen rinnelääkäri. Onko sinulle sattunut pahastikin?”

”Jalkani on hurjan kipeä. Pelkään, että se on murtunut.”

”Ole huoleti. Minä hoidan jalkasi kuntoon.”

Sitten Tommin ystävät auttoivat hänet kelkan kyytiin. Nolostuneet kuusenkävyt seurasivat vieressä.

          Moottorikelkka vei Tommin ala-asemalle. Siellä lääkäri antoi hänelle kipulääkettä ja ryhtyi tutkimaan hänen jalkaansa.

”Sinulla kävi tuuri”, sanoi lääkäri. ”Jalkasi on vain hieman sijoiltaan ja se paranee nopeasti. Tänään et voi kuitenkaan lasketella.”

”Hei Tommi!” huusi Iitu, joka oli laskenut Pikun kanssa alas. ”Miten jalallesi kävi?”

”Ei kovin pahasti, mutta kipeä se on silti. En voi lasketella vähään aikaan.”

Sen sanoessaan Tommi näytti onnettomalta. Iitu mietti, miten piristää häntä.

”Älä ole pahoillasi”, sanoi Iitu. ”Mennään juomaan isot kupilliset kaakaota tuonne rinnekahvilaan..”

”Se kuulostaa kivalta”, sanoi Tommi ilahtuneena.

Tommi sai kainalosauvat, ja niin hän, Iitu sekä Piku lähtivät kaakaolle. Ravintolassa heitä vastaan tuli tuttu joukko kuusenkäpyjä. Nämä huomasivat Tommin ja tulivat tiedustelemaan tämän vointia.

”Jalkani paranee pian”, vakuutteli Tommi.

”Olen hyvin pahoillani, että näin pääsi käymään. Minä voin kyllä tarjota kaikille kaakaot, ja pullatkin, jos vain haluatte.”

He kaikki kuusi: kolme kuusenkäpyä, kaksi männynkäpyä ja yksi tammenterho asettuivat pöydän ääreen syömään pullaa ja juomaan kaakaota. Pulla oli oikein hyvää ja tuoretta, ja kaakao maistui jokaiselle rankan, mutta vaiheikkaan laskettelupäivän jälkeen. Kaikesta huolimatta se sai siis onnellisen lopun, ja kuusenkävyt lupasivat vastedes olla varovaisenpia.