sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kolmikerroksinen maailma

Palaan taas käsittelemään Hiisilehdon maailmaa ja siinä esittelemääni muinaissuomalaista maailmankuvaa. Aihe on innostanut minua paljon. Muutama vuosi sitten lukiossa suoritin kuvataidediplomin, jonka aiheeksi valitsin esi-isiemme kolmikerroksisen maailman. Toteutin työni isotätini vanhoilla öljymaaleilla ja pohjina käytin kierrätettyjä taulupohjia. Kolme tauluani olivat esillä myös Tapiolan kulttuurikeskuksessa.
Muinaissuomalaiset uskoivat maan olevan litteä kiekko, jonka päällä oli kupuna taivas, Maanylinen. Sitä piti ylhäällä ja pyöritti pohjoisessa, eli maailman keskipisteessä, oleva Pohjannaula. Maan alla oli Maanalinen, Manala, jossa vainajat asuivat.

Maanylinen
Ylin tauluistani kuvastaa maailman ylintä kerrosta, taivasta eli Maanylistä. Entisajan suomalaiset uskoivat taivaan olevan kupu, jossa saattoi olla useitakin kerroksia. Taivasta kutsuttiin myös Taivaankanneksi tai Kirjokanneksi. Pohjantähti oli tärkeä taivaankappale, sillä sen uskottiin pitävän pystyssä koko Taivaankantta. Se kiinnitti Pohjannaulan Taivaankanteen ja siten Taivaankansi muine taivaankappaleineen pyöri Pohjantähden pysyessä paikoillaan. Monien muiden kansojen tavoin suomalaisetkin pitivät taivasta pyhänä ja useimpien jumalten asuinsijana. Täällä siis uskottiin muun muassa Ukko Ylijumalan asuneen vaimonsa Raunin kanssa.

Maa
Maa oli ihmisten, eläinten ja metsänhenkien asuinpaikka.
Se oli siis litteä kiekko tai levy, (jonka
saatettiin uskoa ajelehtivan veden päällä.) Pohjoinen oli keskellä. Se oli Maan tärkein paikka, sillä siellä sijaitsi Taivaankantta kannatteleva Pohjannaula. Tämä naula saatettiin kuvitella jonkinlaiseksi pylvääksi tai pyhäksi puuksi, Kalevalassakin mainituksi Tammeksi.
Tammen juuressa näkyvä vesi on Pohjanpyörre, puuta tai pylvästä pyörittävä virta, joka sai Taivaankannen pyörimään. Pyörre toimi myös porttina Maanaliseen. Pohjoinen, Pohjola, olikin paitsi tärkeä, myös pelottava ja kylmä paikka. Sellaisenahan se Kalevalassakin esitetään.
Reunalla, siellä missä Maa kohtasi kupumaisen Taivaankannen reunan, oli lämmin Lintukoto. Vain pienet lintukotolaiset mahtuivat elämään täällä, missä taivasta oli lähellä Maata. Paikan nimi tuli siitä, muuttolintujen uskottiin menevän sinne talveksi.

Maanalinen
Suomalaisessakin mytologiassa kuolleiden maailman
sijaitsi Maan alla. Paikkaa saatettiin kutsua Manalaksi tai Tuonelaksi. Siellä elelivät myös pelätyt peikot ja maahiset, jotka saattoivat joskus tulla elävien ihmisten luokse aiheuttamaan harmeja. Myyttien mukaan Maanaliseen saattoi nähdä kun katsoi veden pintaan heijastuvaa kuvaa. Siksi Alisen uskottiin olevan ylösalaisin. Tämän takia maalauksessani ruoho kasvaa yläreunassa. Perehdyin myös kalliomaalauksiin. Joutsen on, mikäpä muukaan, kuin Tuonelan joutsen. Vene on mahdollisesti Tuonelan virrassa kuolleita kuljettanut lautta. Se on ylös alaisin siksi, että kalliomaalauksissa kääntynyt vene symboloi kuolemaa.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kuinka Iitun seikkailut alkoivat

Mäntymetsässä oli tuulinen päivä. Puhuri keinutteli puiden oksia niin, että neulasia satoi maahan kuin lunta. Erään männyn oksalla roikkui pieni käpy. Hänen nimensä oli Iitu.
         Iitu oli katsellut metsää oksaltaan jo tarpeeksi kauan. Nyt hän halusi mennä tutkimaan sitä lähempää, maan pinnalta.
”Tahtoisinpa jo alas. Täällä on niin tylsää vain katsella kaikkea”, Iitu huokaisi.

Silloin kova tuulenpuuska tarttui Iitun oksaan ja ravisteli sitä niin, että Iitua jo hiukan pelotti. Iitu tunsi irtoavansa oksasta.
”Huiii!” hän huusi.
Oksat viuhuivat Iitun ympärillä. Viimein hän tömähti pehmeille sammaleille.
”Olipa pudotus. No, nyt olen sitten täällä.”
Iitu kihisi jännityksestä. Hänen seikkailunssa voisi alkaa!

Ensimmäiseksi Iitu suuntasi kohti suurta kantoa, joka oli aivan hänen kotimäntynsä vierellä. Joku asui siinä. Kannossa oli pieni ovi ja ikkuna, jossa oli kodikkaat pitsiverhot. Oli kannossa savupiippukin, ja sieltä tuprusi savua.
                
Ovi oli auki, ja Iitu kurkisti sisään varovaisesti. Se oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Iitu ei edes tiennyt, mitä ne kaikki olivat.
”Tervehdys”, huikkasi rusettipäinen käpy. ”Minä olen Milli, ja tämä tässä on sisareni Lilli. Taidat olla aivan uusi käpy. Mikä sinun nimesi on?”
”Minun nimeni on Iitu. Hauska tutustua. Olettekin ensimmäiset, jotka olen tavannut.”
”Haluaisitko ostaa jotakin?” kysyi Milli.
”Ostaa? Tämä on siis kauppa. Ei minulla ole rahaa, sillä putosin juuri puusta.”
”Siltä sinä hieman näytätkin, mutta ei se mitään”, Lilli puuttui keskusteluun. ”Me voimme antaa sinulle tervetuliaislahjaksi jotakin. Mitä haluaisit?”

Iitu katseli tavaroita ja mietti pitkään, minkä valitsisi. Lopulta hän päätyi punaiseen huiviin. Hän sitoi sen kaulaansa ja ihaili itseään peilistä
”Kiitos paljon, mutta tietäisitteköhän, onko tässä jossakin kanto, johon voisin muttaa asumaan? Minulla kun ei vielä ole kotia.”
Milli ja Lilli kertoivat, että aivan naapurissa tosiaan oli kanto, johon Iitu saattoi muttaa vaikka heti. He lähtivät näyttämään sitä Iitulle.
                      Kanto oli pieni ja sammaloitunut. Katolla kasvoi jäkälää, ja oven yläpuolella kääpä. Se ei ollut yhtä kodikas, kuin Millin ja Lillin asunto, mutta kyllä siitä vielä viihtyisä tulisi, päätti Iitu. Hän lupasi Millille ja Lillille kutsuvansa nämä tupaantuliaisiin, kunhan saisi ensin sisustettua uuden kotinsa.

Iitu lähti metsään etsimään tarpeellisia esineitä. Hän löysi ensin puunpalasen, josta saisi mainion pöydän. Sitten vielä sammaleita sohviksi, sinikellon lampunvarjostimeksi ja pullonkorkin piirakkavuoaksi. Iitu katseli löytämänsä pullonkorkkia. Jos hän aikoisi kutsua vieraita, heille olisi tarjottava jotakin. Piirakka varmasti maistuisi. Ensin Iitun olisi löydettävä tarveaineita. Mitään syömiskelpoista ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan Iitu huomasi jotakin muuta.
                    Jokin suuri ja keltainen leijui narun päässä pienestä koivun taimesta. Se oli ilmapallo. Iitu päätti mennä tutkimaan sitä lähempää. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ilmapalloa ja oli hyvin kinnostunut löytämästään jännittävästä esineestä.

”Mistäköhän tämäkin on tänne metsään tullut”, mietti Iitu.
Hän päätti viedä ilmapallon kotiinsa koristeeksi, tupaantuliaisia varten. Iitu sai kuitenkin huomata, ettei se ollutkaan niin helppoa pienelle kävylle. Kun Iitu hiukan kiskoi narua, pallo irtosi vetäen Iitun mukanaan.
”Apua! Eihän tässä pitänyt näin tapahtua!”
Pian Iitu jo leijaili pallon kanssa korkealla ilmassa mäntyjen latvojen yläpuolella. Taakse jäivät hänen kotimäntynsä, sekä Lillin ja Millin kanto. Alhaalla näkyi suuria koivuja ja kuusia, mutta ne olivat paljon pienemmän näköisiä näin ylhäältä katsoittuina. Iitu huomasi metsän halki virtaavan puron, jota ei ollut ennen nähnyt. Häntä pelotti. Taas hän roikkui korkealla maan pinnasta, mutta tälläkertaa tuntemattoman esineen varassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin tämä esine oli matkalla.
                          Jonkin ajan kuluttua ilmapallo alkoi laskeutua alemmas. Ehkä sitä väsyttää lentäminen, ajatteli Iitu. Häntä ainakin väsytti. Nyt ilmapallo leijaili metsän korkeudella. Hän näki ympärillään kookkaita lehtipuita. Ne olivat tammia. Iitu ilmapalloineen ajelehti uhkaavasti kohti valtavan paksua tammipuuta. POKS! Pallo puhkesi terävään oksaan. Iitu jäi roikkumaan ilmapallon naruun. Hyvin varovaisesti hän hivutti jalkansa alemmalle oksalle ja istuutui alas ja huoahti helpotuksesta.
”Hei! Kuka sinä olet?” kuului ääni hänen vierestä. Se oli tammenterho.
”Olen Iitu. Entä sinä?”
”Tommi Tammenterho. Saanko kysyä, mistä sinä tänne tupsahdit?”
Iitu kertoi Tommille kaiken mitä hänelle oli tapahtunut sinä päivänä. Tommi kuunteli kiinnostuneena. Kun Iitu oli lopettanut, Tommi sanoi: ”Aikamoinen seikkailu! Voin näyttää, kuinka pääsemme alas täältä. Sitten voin auttaa sinut takaisin kotiisi ja tarvitsemasi marjatkin voin järjestää
”Voi, kuinka sinä olet kiltti. Tuhannet kiitokset!”

Tommilla oli salainen liukumäki tammen kuoren sisällä. Sitä pitkin saattoi liukua alas asti. ”Otetaan kovat vauhdit”, neuvoi Tommi.
”Jihaaa!” he kirkuivat vauhdin huumasta.
Lysti loppui, kun liukumäen päästä alkoi kajastaa valoa. Iitu ja Tommi lensivät suin päin heinikkoon. ”Sinullapa vasta on liukumäki”, sanoi Iitu. ”Tuommoisen minäkin haluaisin.
”Tule Iitu. Tuolla on metsämansikoita,”sanoi Tommi ja osoitti mätästä tammen juurella. Mansikoita oli paljon. Tommi ja Iitu keräsivät niitä heinänkorteen.
”Nyt näitä onkin jo tarpeeksi,” totesi Iitu. ”Voisitko näyttää, missä päin on Mäntymetsä?”
Tommi mietti hetken ja sanoi: ”Kävelymatkasta tulisi liian pitkä. Täällä virtaa kuitenkin puro Mäntymetsään päin.” Hän tarkoitti sitä puroa, jonka Iitukin oli nähnyt lentomatkallaan.
”Hyvä ajatus, mutta minulla pitäisi olla vene.”
”Voit lainata minun kaarnavenettäni.”
”Tule toki mukaan. Pidän tänään tupaantuliaiset. Sinäkin olet tervetullut, koska olet niin auttanut minua.”
Tommi ilahtui kutsusta. Niin he lähtivät yhdessä Tommin kaanaveneellä kohti Mäntymetsää. Ei mennyt pitkään, kun Iitu jo tunnisti seudun tutuksi.
”Tuolla on minun kotikantoni,” huudahti Iitu. Hän ja Tommi ohjasivat veneen puron penkereelle. Sitten he nousivat maihin ja ottivat mansikat mukaansa.
                      Iitu esitteli kotinsa Tommille. Tämän mielestä se oli oikein mukava.
”Rupeammeko nyt järjestämään niitä tupaantuliaisia?” kysyi Tommi.
”Ruvetaan vaan. Milli ja Lilli sanoivat tulevansa kello seitsemältä. Mitä haluaisit tehdä?”
”Haluaisin puristaa mehua näistä mansikoista, jos se vain sopii.
”Tottakai. Työnjako on sitten selvä. Sinä teet mehun, ja minä piirakan.”
Iitu ja Tommi ryhtyivät toimeen. Juuri kun he olivat saaneet mehun ja piirakan valmiiksi, oveen koputettiin.
”Hei Iitu! Onnea uuteen kantoon.”
”Kiitos, kiitos. Käykää peremmälle. Saanko esitellä, tässä on uusi ystäväni Tommi Tammenterho. Tässä ovat Milli ja Lilli.”

Millillä ja Lillillä oli jotakin mukanaan.
”Mitä tuossa laatikossa on?” Iitu kysyi.
”Näet kun avaat”, sanoi Lilli arvoituksellisesti.

Iitu avasi ja ilahtui suunnattomasti. Laatikosta paljastui iki-ihana astiasto.
”Tällainen minulta puuttuikin. Voimme kokeilla niitä heti. Olkaa hyvät ja käykää pöytään.”
Iitu tarjosi ystävilleen piirakkaa ja mehua. Kaikki olivat sitä mieltä, että ne maistuivat herkullisilta.
”Älkää minua kiittäkö”, sanoi Iitu ”Tommin ansiosta nämä herkut– ja muuten myös minä- olemme täällä. Enkä olisi saanut tätä kantoa ja astioita ilman Milliä ja Lilliä. Suur kiitos kaikesta!”


Sellainen oli Iitun ensimmäinen seikkailu.