Avoimen yliopiston opinnoista on ollut hyötyä, kun niillä opittua tietoa voi hyödyntää myös kirjailijanhommissa. Kesälomalla tuli nimittäin kirjoitettua novelli nimeltä "Piilopirtti", jonka nyt lisäsin tänne blogiini. Tällä kertaa aivan jotain muuta kuin Iitu Kävyn tai Mimosan kepeät seikkailut.
Piilopirtti
He päättivät jättää kotitalonsa ja paeta kauas metsän suojiin
kuultuaan, mitä naapurikylässä oli tapahtunut. Vainolaiset olivat hyökänneet
kirkkoon kesken jumalanpalveluksen. Pappi oli surmattu alttarille seurakunnan katsellessa.
Saman koki moni muukin. Hyökkääjät ottivat haltuunsa arvoesineet, sieppasivat
mukaansa myös osan väestä ja lopuksi polttivat kirkon. Eihän tämä uutta ollut,
sota oli koetellut maata jo pitkään, mutta nyt taistelut levisivät jo tänne
syrjäseudullekin.
Matias
seisoi kaivon vierellä pakkaamassa vesipulloja reppuunsa. Hän laski
kolhiintuneen ämpärin maahan ja vilkaisi eteläistä taivaanrantaa, joka hehkui
epätodellisissa väreissä. Tuuli toi sieltä tuhon tuoksun. Se kirkko ja pappi
olivat olleet hänelle tuttuja, eikä juoruja ollut helppoa uskoa, mutta olihan
sota kurittanut maata useita vuosia. Etelässä tosin oli jo rauhallisempaa,
sillä siellä ihmiset alistuivat valloittajalle ja maksoivat näille veroja
suosiolla. Sen sijaan täällä pohjoisessa kansa oli itsepäisempää. Monet perheet
piiloutuivat kellareihin tai pakenivat metsän suojiin vieden omaisuutensa
mukanaan. Eräät miehet taas olivat perustaneet sissipartioita, jotka tekivät
tihutöitä miehittäjän kiusaksi. Lähettejä surmattiin ja huoltokuormia tuhottiin,
mutta tällaiset koiruudet herättivät vihollisissa suunnatonta raivoa ja kostoa
saivat maistaa aivan tavallisetkin ihmiset.
Matias heitti repun
selkäänsä ja otti painavan säkin kainaloonsa. Kaikki se, mikä voitiin
kuljettaa, oli nyt pakattu. Huonekalut tietysti jäisivät, mutta kaikki ruoka ja
vaatteet sentään oli saatu mukaan. Lapsillakin oli omat reppunsa, joita he
näyttivät kantavan melkein ylpeinä. Marketta ja Eerikki eivät pelänneet. He
vain odottivat pääsevänsä retkelle.
”Äiti, tule jo”, lettipäinen Marketta hoputti.
Anna-Maria sulki oven ja sitoi tumman huivin päähänsä.
Hänelläkin oli kaksi suurta ja harmaata kassia kannettavanaan. Hän tuli
miehensä ja lastensa luokse kaivolle, eikä vilkaissutkaan enää kotitaloaan.
”On aika lähteä”, sanoi Matias.
”Toivottavasti kohtaamme veljesi ja hänen tyttärensä”, sanoi
vaimo.
”Toivottavasti emme kohtaa ketään muuta.”
Matias kulki etummaisena katsellen synkeitä ja rapistuneita
taloja, joita kylä oli täynnä. Monet niistä olivat kokonaan autioita, mutta tuon
vastapäisenkin talon ylimmän kerroksen ikkunasta loisti vielä valoa. Naapurin
vanhukset olivat jäljellä. Jotkut toivoivat kuolevansa kotonaan. Vanhusten
lisäksi kylässä, luultavasti suljetun koulun kellarissa, tiedettiin lymyilevän nuoria
sissejä. Kukin perhe toimi omalla tavallaan ja monenlaisia keinoja selvitä
ihmiset kyllä kehittelivät. Jotkut katsoivat parhaaksi liittyä viholliseen ja
paljastaa maanmiestensä piilopaikkoja paremman aseman toivossa.
Pohjoiseen vievä hiekkatie kulki ohi peltojen ja niittyjen.
Lehmiä täällä ei enää ollut. Hämärässä kesäillassa tienoo tuntui lähes
elottomalta, Matias ajatteli, ja joi kulauksen. Edessä oli risteys, mutta sitä
ennen, tien vasemmalla puolella, seisoi lato. Se tarjoaisi suojaa, ainakin
hetken.
Idästä saapui ihmisiä: tyttö ruskealla hevosella ratsastaen,
ja mies kävellen, säkkiä kantaen. Heidät Matias tunnisti jo kaukaa ja huokaisi
helpottuneena. Elli ja Juhana! Kun nämä
olivat päässeet ladolle, Juhanan vahva käsi laski säkin maahan ja tarttui
Matiasta olkapäästä. Veljekset tervehtivät toisiaan huojentuneina.
”Luojalle kiitos, että saavuitte”, sanoi Anna-Mariakin ja
teki ristinmerkin.
He eivät viivytelleet vaan lähtivät oitis jatkamaan matkaansa
pohjoiseen. Juhana ja Elli olivat saaneet mukaansa säkeittäin tavaraa,
enimmäkseen ruokatarpeita. Leipää oli ja suolaista makkaraakin ja niiden
lisäksi jopa olutta. Juhanalla oli konstinsa, totta tosiaan, ajatteli Matias
ihmeissään. ”Sisseiltä sain”, kertoi säkkiä puuskuttaen kantava veli. ”Jotkut
heistä salakuljettavat ruokia… Uhmaavat sitä saatanaa…” Juhana mutisi. ”Olisin
itsekin liittynyt urheisiin kapinallisiin, mutta minun on suojeltava Elliä.
Siitä asti kun rutto vei Loviisan, on tuo tyttö ollut minulle kaikki kaikessa.”
Matias kuunteli puheliasta veljeään ja nyökkäili välillä.
Anna-Maria kulki heidän jäljessään lasten kanssa. Huiviin ja paksuihin
vaatteisiin sonnustautunut Elli oli laskeutunut ratsailta ja jutteli nyt
Anna-Marian kanssa hiljaa. ”Sain kaikki vaatteeni mukaan”, hän kertoi
tyytyväisenä. ”Ja katso, minulla on kirjojakin”, hän jatkoi ja otti
povitaskustaan Raamatun. Lapsillekin olisi lukemista laukussa.
”Ja makuupussejakin hevosen kantamuksena, näemmä”, totesi
Anna-Maria.
Valoton seutu muuttui entistäkin synkemmäksi nyt kun tien
molempia puolia reunusti sekametsä. Täällä saattoi jo hengittää, ajatteli
Matias ja katsoi veljeään, joka löntysteli säkki kainalossaan ja tuijotti suoraan
eteensä puhellen itsekseen. Anna-Maria ja Elli juttelivat keskenään ja jopa
nauroivat. Eerikki ja Markettakin hyppivät ojassa huolettoman näköisinä. He
kaikki luottivat Matiakseen, joka tiesi olevansa vahva mies veljensä tavoin.
Nyt hänen suunsa oli kuiva ja ohimoita jomotti. Hän joi taas kulauksen ja
toivoi, että olisi omistanut aseen. Hän ei ollut milloinkaan kuulunut sisseihin
eikä muuhunkaan sotajoukkoon. Hän katui sitä todella. Olisipa hänellä ollut
ase, olisipa hän tiennyt jotakin sotilaiden toiminnasta, silloin hän olisi
voinut aavistella missä vainoojat saattaisivat vaania.
Hyvä
suuntavaisto Matiaksella sentään oli. Hän tiesi tarkasti, missä isoäidin ja
isoisän vanha pirtti sijaitsi ja kuinka sinne salaista reittiä pitkin pääsi.
Täällä syrjässä, tiheän metsän reunustamalla tiellä, oli suojaisampaa liikkua
ja ilmakin oli raikkaampaa. Matias osoitti tien vasemmalla puolella seisoivaa,
vanhaa, sinistä tienviittaa. Sen kohdalla hän päätti poiketa metsään. Hän
päästi muut edelleen ja vilkuili vielä etelään. Ketään ei näkynyt.
”Tämä reitti on varmasti turvallisin ja nopein”, Matias sanoi
vaimolleen.
Tie oli vaihtunut kuhmuraiseen polkuun, joka nousi
sammaleista rinnettä ylös syvemmälle korpeen. Variksen varoittava raakunta
kaikui puiden latvojen yläpuolella. Kartta ja kompassi olivat kyllä Matiaksen
repussa, mutta ei hän niitä tarvinnut. Hänen vaistonsa ja hyvä
hämäränäkönsä kertoivat kyllä oikean reitin. Varis raakkui taas, ja orava
katseli kulkijoita kuusenoksalta. Kohta tultiin metsäaukiolle. Paikka oli tuttu
sekä Matiakselle että Juhanalle. Tänne isoisä oli heidät tuonut joskus
leikkimään. Siitä oli jo kauan, mutta aukio ei ollut muuttunut. Hämärässä
saattoi erottaa valkoisia kukkia ja suuria mustikoita. Mökille ei ollut tästä
enää pitkä matka, mutta Juhana halusi pysähtyä.
”Mitä sinä nyt teet?” Matias kysyi veljeltään, joka oli
ryhtynyt kaivamaan satulalaukkua.
Heinikkoon polvistunut Juhana sytytti lyhtyyn kynttilän ja
nosti valoa sitten korkeammalle. Lämpö sai Matiaksen hikoilemaan.
”Tulemme kohta suolle…” veli selitti matalalla äänellä.
”Ryteikössä on parasta olla vähän valoa. Kyllä minäkin tämän paikan muistan.
Muistan pusikot ja suot. Nyt tämä seutu on kasvanut entistä tiheämmäksi.”
Matias pudisteli päätään muttei sanonut mitään. Hän vain
raapi selkäänsä ja silmäili metsää. Hän oli näkevinään liikettä kuusten takana.
Saattoihan täällä olla eläimiä. Aivan varmasti täällä oli kaikenlaisia eläimiä.
Peuroja ja jäniksiä… Mutta Juhana oli oikeassa. Edessä tosiaan oli vielä tiheä
ja kostea ryteikkö, jota suoksi oli aina sanottu.
Polku
laskeutui alas kallioilta. Märkä maa kasteli jalat ja matalien puiden oksat
takertuivat vaatteisiin. Anna-Maria nosteli ruudullisen hameensa helmoja. Hän
kehotti lapsiaan kulkemaan lähellään ja katsoi miestään, joka vakuutteli, ettei
tästä olisi enää pitkä matka. Väsynyt Marketta tarttui isäänsä kädestä. Matias
silitteli tyttärensä päätä ja tuumi, että keskiyö oli jo koettu.
Lyhtynsä kanssa kulkeva Juhana käveli nyt etummaisena.
Koivujen ja pajujen seassa oli vaivalloista liikkua. Tuskastuneen näköinen Elli
talutti hevostaan viimeisenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui Juhanan
osoittaessa ränsistynyttä liiteriä. Punainen maali oli varissut sen vanhoilta
seiniltä, eikä sitä olisi erottanutkaan metsästä käsin, sillä tiheä pajukko
suojasi sitä ja muuta pihapiiriä. Liiterin takana avautui pitkän ruohon valtaama
piha, jonka toisella puolella näkyi vinoon kallistunut käymälä. Hirsinen pirtti
saunoineen seisoi koivujen katveessa, lähempänä rantaa, ja järvi niiden takana
oli tumma.
”Täällä äiti vietti kaikki kesänsä”, sanoi Juhana melkein
iloisesti.
”Kuten mekin”, lisäsi Matias. ”Nyt pääsette tänne tekin,
Eerikki ja Marketta.”
Lasten väsymys haihtui heidän nähdessään
mustaviinimarjapensaan. Anna-Maria ja Ellikin huomasivat keskellä pihaa oksiaan
riiputtavan omenapuun ja sen vihreänkeltaiset hedelmät. Kirpeitä ne olivat,
mutta heidän suissaan ne maistuivat nyt paremmilta kuin mitkään maailman
herkut. Muonaa ainakin olisi, Matias tuumi, muttei osannut olla iloinen vaikka
uskoikin heidän kaikkien olevan niin turvassa kuin tässä maailmassa nyt voisi
olla. Kaikki näytti paljon pienemmältä kuin Matias oli muistanut. Ja
lahommalta. Mutta millaista täällä oli ollut vuosisadan alussa, silloin kun
äiti oli ollut lapsi? Sitä Matias yritti kuvitella.
Hirsisen talon ovi ei ollut lukossa. Juhana tönäisi sen auki.
Saranat narahtivat ja vanha, pölyinen, haju tunkeutui tulijoiden sieraimiin. Ensimmäisenä
tultiin keittiöön, peremmällä oli olohuone ja vasemmalla makuukammari. Juhana
laski lyhdyn jykevälle pöydälle valoa tuomaan. Oikealla puolella oli liesi ja
sen päällä pölyinen kahvipannu. Kahvia ei ollutkaan juotu aikoihin, ajatteli
Matias, ja siirsi katseensa ulko-oven yläpuolelle. Kello oli kolme. Täällä se
oli aina kolme.
Elli vei hevosensa liiterin suojaan ja tuli sitten sisälle
pirttiin. Hän viskasi päällimmäisen paitansa sekä huivinsa halkopinon päälle ja
teki tulen lieteen keittääkseen vettä. Vaatimaton ateria valmistui leivästä ja
makkarasta. Kaapista löytyi jokunen kulho ja mukikin. Matias paloitteli
omenoita ruostuneella veitsellään. Juhana tarjosi jokaiselle aikuiselle tilkan
olutta.
”Pussikeitot on parasta säästää”, totesi Elli istuessaan
pöydän ääreen.
”Varmasti”, hänen isänsä myönsi. ”Siitä tulikin mieleeni… Arvokkaat
esineet olisi minusta syytä koota yhteen ja kätkeä. Onko teillä sellaisia?”
Anna-Maria riisui sormuksensa ja korvarenkaansa. Matias otti
repustaan äitinsä vanhat hopealusikat. Juhana laski kasaan kellonsa ja kysyi: ”Siinäkö
kaikki?” Elli irrotti kaulassaan riippuvan ristin. Matias tunnusteli taskujaan.
Muutama kolikko oli sinne unohtunut. Kaksi euroa ja kymmenen senttiä. Ja kortti! Juhana
melkein nauroi nähdessään ne. ”Eihän noilla ole tehnyt mitään pitkään aikaan”,
hän hörähti, ryysti viimeisen tipan olutta lasinsa pohjalta ja ryhtyi sitten
ääneen pohtimaan, minne tavarat olisi parasta piilottaa. Matias kuunteli
veljensä puhetta välinpitämättömänä. Mitäpä väliä aarrekätköllä olisi jos
väärät vieraat löytäisivät tiensä piilopirtille? Mutta antoi veljen nyt puuhastella,
se kun taisi pitää hänet rauhallisena. Lattian rako ei käynyt, saunasta
aarretta etsittäisiin ensimmäisenä. Varmin paikka arvotavaroille oli huussi,
arveli Juhana. ”Mutta ehtii ne viedä sinne huomennakin!” Hän sanoi haukotellen.
”Tehdäänpä niin, että minä menen Ellin kanssa tuonne vintille nukkumaan. Sinä,
Matias, saat perheinesi pitää alakerran.”
Juhanan ehdotusta ei vastustettu, niinpä hän ja Elli katosivat
yläkertaan makuupusseineen, tikapuut vain narahtelivat ja luukku sulkeutui
pamahtaen. Väsynyt Anna-Maria oli nukahtanut vuodesohvalle, eikä ollut riisunut
edes huivia päästään. Astiat ja aarteet saivat jäädä pöydälle.
Toinen
sohvasänky oli lapsille. Marketta oli jo kaivautunut villapeiton alle, mutta
Eerikki ei näyttänyt uniselta. Omenaa pureskellen poika kierteli huoneessa ja
löysi sängyn alta laatikon, jossa oli kaikenlaista vanhaa roinaa. Pölyn seassa
oli koinsyömiä sukkia, kellastuneita pelikortteja ja kynänpätkiä. Mutta niiden
joukosta Eerikki valitsi mustan, litteän, esineen. Hän käänteli sitä käsissään
ja haukkasi palan omenastaan. Kuinka hassua! Esineessähän oli samanlainen
kuvio, samanlainen kuin Eerikin puoliksi syömä omena.
”Isä katso. Mikä tämä palikka on?”
Matias valaisi esinettä lyhdyllä. Hän tutki poikansa löytämää
esinettä ja painoi siinä olevaa pyöreää nappia, mutta mitään ei tapahtunut.
Esine pysyi mykkänä ja elottomana. Muuta valoa ei ollut kuin lyhdyn onneton
kynttilä. Matias pudisteli päätään.
”Tämä taitaa olla puhelin…”
”Miten sitä käytetään?”
”Sillä soitetaan”, kertoi Matias. ”Mutta tarvittaisiin kai
sähköä. Sitä ei ole… Sitä ei meillä kellään ole ollut pitkään aikaan.
Vainolaiset sen meiltä veivät.”
Sähköä ei Eerikki tarvinnut. Hän katsoi uutta leluaan silmät
palaen eikä raaskinut enää luopua siitä, vaan katosi puhelin kädessään peiton
alle nukkuvan siskonsa viereen.
Pirtti oli nyt hiljaa. Matias valvoi yksin ja katsoi likaisen
ikkunalasin läpi mustalle järvelle. Ikkunan edessä oli pöytä ja jakkara, jolle
hän istahti. Kello se vain näytti kolmea, mutta kynttilä oli käynyt lyhyeksi.
Sen valossa Matias etsi reppunsa pohjalta lyijykynän ja pienen, ruskeakantisen,
kirjan. Hän kirjoitti:
Saavuimme
isoäidin ja isoisän mökille pitkän ja hikisen taivalluksen jälkeen. Täällä
kaikki on kuten silloin ennenkin. Ja kuitenkin toisin. Neljä vanhaa rakennusta on
yhä paikoillaan, eivätkä puut ja pensaatkaan ole minnekään kadonneet. Tässä
pienessä maailmassa olemme nyt vain me seitsemän. Ainakin minä toivon niin.
Matias
1.8.2067
