XVIII luku romaanista "Hiisilehto"
(Päähenkilö Päivikki lähtee toisen palvelijan sekä Väinämö-tietäjän kanssa viholliskylään levittämään väärää tietoa.)
En päässyt Ilmattaren puheille, mutta sen sijaan saapui
Väinämö eräänä aamuna Savirantaan.
Tavalliseen tapaan minä pyörittelin hajamielisesti
värttinää, jota olin oppinut käyttämään aina vain kätevämmin. Olin keskittynyt
harmaaseen lankavyyhtiini ja säpsähdin, kun Punaparta kutsui minua.
”Täällä on Hakolan tietäjä-äijä. Erityisesti hän tahtoisi
puhutella Päivikkiä.”
”Tulkoon sisään”, isäntä sanoi iloisen yllättyneellä
äänellä ja tarttui tietäjää käteen toivottaen hänelle terveyttä. Miehet
vaihtoivat kuulumisia ja minä höristin korviani kuullakseni mitä he minusta
puhuivat.
”Olen lähdössä matkalle”, sanoi Väinämö
arvoituksellisesti ja istuutui hetkeksi Harton viereen.
Kuulijat nyökyttelivät hiljaa, eivätkä kyselleet sen
enempää. Minä tutkin tietäjän kasvoja. Hän ei tahtonut selitellä aikomuksiaan,
hän tahtoi vain lähteä ja halusi myös minut mukaansa.
”Rekeni odottaa ulkona. Jos saisin tuon Päivikin mukaani,
olisin tyytyväinen.” Tietäjä kysyi tätä Hartolta, mutta katsoi minuun
vetoavasti. ”Päivikin kyvyille saattaa olla käyttöä, kunhan hän vain joutaa
lähteä.”
”Toki Päivikki saa lähteä, jos sinä häntä kovasti
tarvitset”, sanoi Kylli.
Kaikki katselivat minua uteliaina ja Hittavainenkin
innostui nuolemaan nilkkojani. Nauris näytti innostuvan minun puolestani. Minä
taas hieroin ohimoitani ja yritin saada vihjeen tulevasta. Vihje, mikä se
olisi? Ai, niin tietenkin, jostain tärkeästä Väinämö puhui silloin kun viimeksi
hänet näin Ilmattaren luona. En kysynyt mitään. Puin paksun viitan päälleni ja
täytin kenkäni heinillä. Lattialla istuva Kuura tutki puukkoaan ja katsoi
sitten meihin lähtijöihin. Isäntä huomasi hänen toimettoman olemuksensa ja
sanoi tietäjälle: ”Jos kaipaat renkiä rekeäsi ohjaamaan, niin löytyy minulta
sellainenkin.”
Kuura käänsi katseensa ylös yllättyneenä. Saisiko hänkin
lähteä?
”No mikä ettei”, vastasi tietäjä. ”Kuura siis osaa
käsitellä hevosia?”
”Osaa kyllä”, vakuutteli Harto. ”Niin, Kuura. Pääset
ulos, joten pue takki yllesi.”
Kuura teki kuten käskettiin. Kohta me kolme seisoimme
ulkona, jossa ilma tuntui niin raikkaalta ja erilaiselta tuvan hämyisen savun
jälkeen. Aina tuntui siltä kuin olisi astunut toiseen maailmaan. Kuura hengitti
syvään ja oikoi käsiään hymyillen.
”Minne ajamme?” hän kysyi.
”Tuon lakeuden yli, saarten toiselle puolelle”, Väinämö
sanoi päättäväisesti.
Kuura katsoi häntä kysyvästi, mutta sai suustaan vain
ähkäisyn. Hän ei ollut tottunut puhelemaan tai kyselemään, ei varsinkaan
Väinämön kaltaisille vieraille. Minulle ei puhuminen tuottanut ongelmia, niinpä
ryhdyinkin kyselemään Väinämöltä asioita.
”Liittyykö tämä rekiretki siihen mitä silloin
Ilmattarelle kerroit?” minä kysyin.
Hän näytti muistelevan viimeisintä tapaamistamme Hiiden
rajalla ja myönsi, että kyllä hän nyt oli aikeessa lähteä suunnitelmaansa
toteuttamaan. Ilmeisesti hän kaipasi minun ja Kuuran apua.
”Ehkäpä olisi kerrottava Kuurallekin, mistä tässä
matkassa on kysymys”, sanoin noustessani rekeen vanhan miehen viereen.
”Totta kai”, sanoi Väinämö hieman naurahtaen. ”Onhan
hänen tiedettävä minne ajaa meidät.” Sitten hän vakavoitui ja taputti Kuuraa
olkapäälle. ”Kuulehan, poika. Sinun on ajettava meidät Niemelle. Kyllähän sinä
tiedät missä se on.”
”Kyllä tiedän”, sanoi renki ja nielaisi. Hän näytti
melkein järkyttyneenä, mutta käski hevosen lähteä liikkeelle. Hän taisi odottaa
kuulevansa lisää tietäjän aikeista. Siispä Väinämö selitti hänelle asiansa ja
mitä aikoisi perille päästyään tehdä.
”Minä en kertonut Arijoutsillekaan tämän rekiretken
tarkoitusta. Väitin lähteväni erään ystäväni luo turkiksia kauppaamaan”, Väinämö
huokaisi ja osoitti jalkojamme lämmittäviä ketunnahkoja. ”Ja voimmehan me
tietysti yrittää noita myydäkin. Mutta Arijoutsista ei sitten mainita
sanaakaan. Sanotaan niemeläisille vain, että olemme ainoat terveet ja matkalla
kauas pois Hakolasta omalle piilopirtillemme. Jos se ei toimi, annetaan rahaa”,
tietäjä sanoi ja kääriytyi karhuntaljaan.
”Ainoat terveet?”, ihmetteli Kuura hiljaisella äänellä,
jota tuskin erotimme reen jalasten suhinasta. ”Onko täällä joku sitten
sairastunut?”
”Ei sentään”, Väinämö pudisteli päätään. ”En olekaan
sinulle selittänyt suunnitelmaani vielä. Olemme menossa Niemelle varoittamaan
sikäläisiä taudista, jotta he eivät tulisi Hakolaan. Kostoahan he janoavat,
mutta pysyvät luultavasti poissa taudin pelottamina. Täytyy toivoa, että he
ottavat varoituksemme todesta.”
”Kyllä kai he ottavat”, sanoi Kuura. ”Minä ainakin
ottaisin.” Hän vakuutteli vielä, että uskoi suunnitelman toimivan. Minä
kylläkin huomasin hänen olevan kaikkea muuta kuin vakuuttunut. Ei ihme, ajattelin.
Niin paljon oli Hakolassa ja Savirannassa puhuttu niemeläisitä, että heitä
pidettiin jo melkein kalman väkenä. Ei se tunne aivan väärä ollut, kalma ja
Niemelä olivat tosiaankin liittyneet yhteen viimekuukausina. Kyllä minäkin
hieman arastelin tätä retkeä, en kuitenkaan niin paljon että jalkojani olisi
pakottanut tai selkääni kivistänyt. Olin melko rauhallinen istuessani reessä
Väinämön vierellä. Tunnustelin sulkaa turkkini alla, se oli ainakin mukana.
Matka kävi venerannan kautta jäiselle kentälle. Kuura
hoputti hevosta, joka asteli reippaasti harja hulmuten kohti pohjoista. Kyyti
oli tasaisen mukavaa, enkä tuntenut huolta edes yrittäessäni nähdä enteitä.
Edes lintuja ei näkynyt. Eipä tietenkään, eihän niillä olisi järven jäällä
ollut mitään tekemistä. Kotosaari jäi vasemmalle puolellemme. Minä juutuin sitä
tarkkailemaan. Saaren lumiset, lehdettömät, puut raapivat siniharmaata Taivasta
oksillaan. Savu kiemurteli Taivaalle kummankin pirtin lakeisesta, mutta ihmisiä
ei näkynyt. He olivat sisällä kylmältä piilossa, ehkä syömässä lämmintä
keittoa, eikä rannalla ollut ketään kenelle olisin vilkuttanut. Siitä olin
hieman pettynyt.
Reki kulki tasaisesti ohi Pikkuluodon ja kivien, jotka
valkoisina nousivat esiin jäästä. Ne näyttivät lumen keskellä pienemmiltä kuin
mitä ne oikeastaan olivat. Kuura hidasti reen kulkua. Hän vilkuili sivuilleen
ja kääntyi katsomaan Väinämöä, muttei ehtinyt kysyä mitään kun tietäjä jo
ryhtyi antamaan ajurille ohjeita: ”Aja tuonne”, hän sanoi. ”Aja tuon saaren
länsipuolelta. Tiedäthän, että Pikkuluodon lähellä on vaarallisia virtauksia.
Näkki vaanii paikossa, joissa jää on heikkoa.”
”Hyvä on”, Kuura sanoi.
Näkki! Siitä Salme aina varoitteli. Nyt tuo ikävä otus
asui jään alla, eikä siitä ollut vaivaa kunhan vain kulki kantavalla jäällä.
Kuura kannusti Väinämön hevosta laukkaamaan ja minä kurkistelin laidan yli
jäälle. Täällä oli käynyt muitakin: suksen jälkiä oli ja jonkun rekikin oli
tästä kohtaa ajanut. Ehkä reitti siis oli turvallinen. Olihan se! Kotosaari oli
jo kaukana takana ja ohitimme saaren, jonka rannoilla nökötti jokunen tupa.
Kalastajia hekin olivat verkoista päätellen, mutta enpä heitä tuntenut.
Edessäni Kuura istui selkä suorana. Väinämö puolestaan vilkuili ympärilleen ja
ryhtyi tekemään pieniä lettejä partaansa, kai näyttääkseen erilaiselta.
Kyyti alkoi unettaa minua. Painoin silmät hetkeksi
umpeen. Tunsin kuinka talven kalpea Aurinko tuli esiin pilvien takaa. Minä
tunsin olevani toisaalla, vaikka karhuntalja kutitti poskeani. Silmäluomieni
alla näin kaikenlaista. Luntakin oli, valkoista maisemaa ainakin. Mutta mikäs
tuo sitten on, mumisin. Kookas ruskea eläin lähestyi minua sumun takaa.
Huomasin, kuinka koukeroiset sarvet sillä oli päässään. Hirvi!
Silloin reki tärähti hieman ja minä avasin silmäni.
Edessäni jolkotteli vain rekeä vetävä hevonen, jota Kuura ohjaili
kärsivällisesti. Näkemäni hirvi oli ollut pelkkää unta, mutta minusta näky oli
tuntunut kovin todelliselta. Rypistin otsaani. Oliko tuo sarvipää ollut se
sama, jota olimme kerran yrittäneet saada saaliiksi? Oli siinä ainakin ollut
jotain omituista ja tärkeääkin. Näky merkitsi jotakin taatusti.
Väinämö katsoi minua ja kysyi: ”Mikä sinulle tuli, kun
noin tähyilet rantoja? Näitkö siellä jotakin mielenkiintoista?”
”En siellä…” sanoin epäröiden. ”Muualla kylläkin.”
Väinämö katsoi minua vakavana ja sanoi: ”Kerrohan minulle
kaikki enteesi, joita havaitset. Siksi sinut mukaan halusinkin. Kaksi näkijää
näkee kaksin verroin enteitä ja havaitsee vaaratkin paremmin.”
”Toki kerron, mutta ainoa mitä näin oli jonkinmoinen uni.
Siinä oli hirvi, ei muuta.”
”Vai, hirven…” sanoi Väinämöinen melko huolettomana.
”Mitä lie se tarkoittaa.”
”Sen näemme”, sanoin mutten voinut olla asiaa
miettimättä. Ajatukseni keskeytti Väinämön innokkaan vakava huomautus. Niemi,
määränpäämme tuli näkyviin. Huurteinen ranta näytti samanlaiselta kuin järven
kaikki muutkin rannat. Harmaita hirsitaloja pilkisti puiden seasta, savua
tuprusi Taivaalle ja muutama ihminen liikuskeli rannassa. Mitä lie olivat
tekemässä, he taisivat huomata meidät.
Minä siristin silmiäni ja yritin nähdä kaikki mahdolliset
enteet, mitä jumalilla oli tarjota. Edelleenkään ei silmiini sattunut mitään
erityisen uhkaavaa, vaikka kyllä se oli myönnettävä että jäätävä tuuli tervehti
meitä kun käännyimme kohti Niemeä. Kylmä tuulahdus sai ainakin Väinämön
vavahtamaan. Hänen äänensä värisi, kun hän sanoi: ”Muistakaa sitten, että minä
olen kiertelevä tietäjä ja te olette minun orpoja sukulaislapsiani.”
”Miksi meidän on sellaista sanottava?” Kuura kysyi ja
käski hevosen hidastaa käyntiä.
Väinämö selitti, että olisi parasta esittää tuntematonta.
Olisi parasta olla vain yhdentekeviä kulkureita, jotka sattumalta olivat
eksyneet Niemelle. Eihän Arijoutsin ystävistä täällä varmastikaan pidetty. Minä
pyörittelin ajatusta mielessäni ja tunsin suussani karvaan maun. Väinämöllä oli
hyvä suunnitelma. Hän oli kokenut tietäjä ja osasi varmasti keskustella
Ikitierankin kanssa. Ken ties hän saisi tämän unohtamaan kiukkunsa Hakolan
päällikköä kohtaan.
Reki saapui Niemen kylän portille. Paaluaitaan nojaili
yksinäinen, tylsistyneen näköinen, vartiomies, joka oli pukeutunut niin
paksusti harmaisiin turkkeihin, ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenänpää.
Vartija katsoi meitä ja kysyi: ”Keitä te olette?”
”Matkalaisia”, Väinämö sanoi kun ei muuta vastausta
keksinyt.
Kuura nousi omalta paikaltaan ja tarjosi sitten kättään
vanhalle tietäjälle, jotta tämä pääsisi sujuvasti pois reestä. Väinämö korjaili
lakkinsa asentoa, minkä jälkeen hän otti kainaloonsa nipun turkiksia. Minä
hyppäsin ketterästi lumiselle pihalle. Portinvartija tuli luoksemme
rauhallisesti kävellen, eihän meissä ollut mitään uhkaavaa. Ei ollut
vartijassakaan, minä totesin. Tuuli vain pöllytti kevyttä lunta. Katselin
Väinämöä ja yritin aistia hänen ajatuksiaan. Ne olivat ristiriitaisia. Välistä
hän oli varma ja määrätietoinen, kohta hänen äänensä taas värähti
hermostuksesta. Kuura vain seisoi hiljaa tietäjän vierellä.
”Niin, mistä te tulette?” Kysyi vartija. ”Oletteko
aikeessa tulla päällikkömme luokse vierailulle?”
”Voisimme tulla”, Väinämö sanoi. ”Meillä olisikin tärkeää
asiaa.”
Vartija viittilöi kohti porttia ja kehotti meitä
seuraamaan. Äsken satanut lumi narisi jalkojeni alla, kun lähdin kulkemaan
Väinämön perässä. Reki sai jäädä paaluaidan viereen, mutta hevosen Kuura päästi
vapaaksi ajokkimme edestä ja talutti sen sitten mukaamme. Väinämö nyökytteli
päätään hyväksyvästi ja totesi, että hevonen tosiaan ansaitsi päästä suojaan
lepäämään ja kauraa rouskuttamaan. ”Sitä saan varmasti ostettua”, tietäjä sanoi
ja ravisteli rahamassia. ”Kyllä Viima on tauon ansainnut tuotuaan meidät tänne
asti.”
Viima! Mikä sopiva nimi, ajattelin ja vedin turkkia
tiukemmin ympärilleni. Mistä tuo kylmä puhallus niskaani kävi? Hieroin käsiäni
yhteen. Käskin itseni rauhoittua. Kohta pääsisimme sisään savuiseen lämpöön.
Väinämöllä olisi oikeat sanat valmiina.
En ollut koskaan aiemmin käynyt Ikitieran mailla, enkä
edes kuvitellut millaista Niemellä olisi. Taloissa ei ollut mitään erikoista: Harmaasta
hirrestä ne oli pystytetty ja lunta oli täälläkin. Tämä kylä ei ollut
tasaisella Maalla kuten Hakola. Niemeläisten kylänraitti nousi loivasti ylös
kohti päällikön asumusta.
”Tätä tietä”, sanoi vartiomies. ”Eihän täällä muita teitä
olekaan.”
Niemen kylä oli kovin hiljainen. Ihmiset olivat
vetäytyneet taloihinsa. Ehkä jotkut miehet olivat lähteneet metsästysmatkalle.
Yksi huppupäinen mies siivosi polkua lumesta ja katsoi meitä uteliaana.
Ikitieran talo jökötti korkeimmalla paikalla. Olipa se
korkea! Katto piirtyi jyrkkänä Taivasta vasten. Kuurakin tutki talon muotoa
niska kallellaan ja hymyili ihailevasti. ”Minusta tämä näyttää Ari…
päällikönkin taloa suuremmalta”, hän sanoi.
”Siellä on tilaa monelle asukkaalle”, sanoin ja vilkuilin
järvelle päin. Eihän tämä kukkula mikään vuori ollut, mutta kyllä sen laelta
näki melko pitkälle. Tuolta saaren takaa oli rekemme tullut. Käänsin katseeni
Väinämöön, joka viittasi kädellään meitä seuraamaan. Viima oli saanut
lepopaikan pientä maksua vastaan. Me pääsisimme nyt itsensä Ikitieran taloon
vieraiksi. Valkean harmaa piha vaihtui synkkään huoneeseen, mutta ennen kuin
lämmin ilma ehti pyyhkiä kasvojani, osui katseeni oven yläpuolelle
kiinnitettyyn koristukseen.
Hirven pääkallo! Luiset sarvet törröttivät seinästä.
Kuinka sattuikaan: Arijoutsillahan oli tuollainen samanlainen oman ovensa yllä!
Tästä kallosta siis olin nähnyt enteen. Niin otaksuin.
”Tule jo, Päivikki!” Kuuran ääni käski kynnykseltä. ”Et
kai tahdo jäädä pakkaseen seisoskelemaan.”
”Tulen, tulen.”
Sisällä kuului innokasta juttelua. Ruokakin tuoksui
houkuttelevasti. Väinämö sanoi meille hiljaa, että kertoisi asiansa
päällikölle. Meidän tulisi pysytellä oven suussa ellei kukaan pyytäisi
istumaan. Pian kuitenkin eräs piikatyttö osoitti meille paikan, jossa voisimme
levähtää.
Asetuimme kapealle penkille oven viereen. Kaksi suttuista
koiraa tuli nuuskimaan jalkojamme.
”Mitä nuo tahtovat?” tuhahti Kuura. ”Luulevatko saavansa
meiltä ruokaa?”
”Ne ovat uteliaita. Tahtovat tutustua meihin”, sanoin,
enkä antanut koirien häiritä. Eivät sellaiset vanhat piskit meitä uhanneet.
Kohotin katseeni, kurkotin nähdäkseni eteenpäin. Paikaltamme me näimme koko
salin, vaikka pitkän huoneen hämärään ei hyvin erottanutkaan. Taljojen
pehmustamalla korokkeella istui isäntä Ikitiera. Hänen yllään oli
karvareunainen viitta ja arvokas, sininen, pitkä paita. Viitan reunan alta
pilkisti jotakin kiiltävää. Se taisi olla miekan kahva! Siristin silmiäni
nähdäkseni paremmin. Miekka. Arijoutsilta varastettu miekka. Eikö tuon aseen
näkeminen ollut aiemmin herättänyt minussa ikäviä tunteita? Kyllä vain. Halusin
unohtaa miekan ja keskityin katselemaan päällikön saappaita. Hyvissä varoissa
oli tämäkin mies. Sen saattoi päätellä paitsi talosta myös miehen itsensä
ulkomuodosta. Kasvoista oli kuitenkin vaikea erottaa piirteitä. Tai sitten en
edes tahtonut erottaa.
Sen huomasin, että Ikitiera pyyhkäisi suunpieltään
hihaansa. Hän oli perhekuntansa kanssa nauttinut juuri aterian ja pyysi nyt
vierasta tulemaan lähemmäs. Väinämö teki kuten isäntä toivoi, mutta Kuura ja
minä jäimme taka-alalle, eikä Väinämö vaivautunut esittelemään meitä. Hän vain
sanoi olevansa kiertelevä tietäjä, joka oli saapunut orpojen sukulaislastensa
seurassa Ikitieraa varoittamaan. Hän selitti: ”Minä olen Väi.. Väinö nimeltäni.
Tulen etelästä… Hakolasta.”
”Niinkö?” murahti talon isäntä. ”Onko sinulla jotakin
kerrottavaa sikäläisistä?”
Väinämö raapi niskaansa ja nyppi palmikoitua partaansa.
Kai hän yritti puhua epätavallisen matalalla äänellä ja yskähteli teeskennellen
vilustunutta. ”Voi kuulkaa, Hakolassa riehuu jokin kummallinen tauti.”
Isäntä nojautui polviinsa. Hän näytti kiinnostuneelta ja
käski Väinämön jatkaa asiaansa. ”Millainen tauti?”
”Mikä lie kirous, minä arvelin nähdessäni päällikön
sairaan palvelijan. Hänellä oli kuumetta ja pilkkuja kasvoissa. Sairaita oli
muitakin. Osa heistä selvisi, mutta monet se tauti oli vienyt Manalaan. Kirous
se varmaan oli. Ehkä he ovat suututtaneet jumalat.”
Kaikki huoneessa olijat tuijottivat Väinämöä ja
kuuntelivat tiedonjanoisina hänen uutisiaan. Tietäjän vaiettua Ikitiera tuhahti
vahingoniloisesti. ”Saattaapa todellakin olla, että rangaistus on langennut
heidän niskaansa.” Hän kääntyi katsomaan vanhahkoa naista, joka taisi olla
heidän noitansa. Minä vältin katsomasta tätä pientä vaimoa. Hänellä saattoi
olla mahtaviakin kykyjä, joita käyttäisi ties mihin. Ajatus huolestutti minua.
Toisaalta ei hän ainakaan ollut onnistunut hakolalaisille sairauksia manaamaan.
Kunhan vain Väinämö saisi asiansa sanotuksi, kunhan hän vain ei jäisi
valheistaan kiinni.
Väinämön yskähdys säikähdytti lähellä istuvia ihmisiä.
”Hakolaan ei kannata mennä ollenkaan. Mekin lähdimme
sieltä heti”, hän sanoi ja lisäsi, että meidän olisi pian taas jatkettava
matkaa.
Tuli rasahteli keskellä huonetta ja valaisi mietteliään
näköisen Ikitieran kasvoja. Väinämö ja kaikki muutkin olivat hetken hiljaa. Ovi
narahti takanamme, hieman valoa lankesi lattialle ja joku astui sisään. Nuori
mies oli varustautunut turkiksiin niin peittävästi, etten kyennyt erottamaan.
Olisiko siinä ollut Ohto?
”Saanko tiedustella, millä asioilla olet liikkeellä?”
Ikitiera kysyi. ”Miksi te Hakolassa olitte ja mikä toi teidät nyt tänne?”
Väinämö rykäisi ja vastasi: ”Kauppoja me olemme tehneet.
Taljoja on vieläkin muutama.”
Ikitiera katsoi häntä alta kulmien epäilevän näköisenä.
Väinämö odotti päällikön vastausta niskaansa raapien. Kuura katsoi minua kuin
apua anoen.
”Sinä vanha mieskö olet noita taljoja hankkinut? No,
ehkäpä olet vetreää lajia”, Ikitiera naurahti ja sai sanoillaan Väinämönkin
hymyilemään. ”Meille sinä et niitä saa kaupattua, sillä täällä on aitat täynnä ketunnahkoja”,
sanoi Ikitiera ja jatkoi: ”Mutta eipä se mitään. Minusta on hauskaa saada
ystävämielisiä vieraita, jotka vieläpä varoittavat minua vaaroista.” Sitten hän
nousi seisomaan sanoen: ”Jääkää toki hetkeksi istumaan, jotta saan tarjota
teille juomista.”
Väinämö vilkaisi meitä. Me istuimme lähekkäin ja
nojasimme seinään. Kuura ilahtui kuullessaan, että saisimme jotakin juodaksemme
ja syödäksemme. Epäilemättä tuota rapeaa lihaa, joka paistui liekkien
yläpuolella. Lipaisin huuliani. Rekiretki oli tehnyt minustakin nälkäisen.
Päällikön käskystä yksi piioista leikkasi meille siivut paistista. Mikä lahja!
Sitten hän ojensi Väinämölle tuopillisen sahtia. Minä ja Kuura saimme juoda
sitä yhteisestä astiasta. Kuura nielikin siitä suurimman osan ja röyhtäisi lopuksi.
”Tällaista en olekaan ennen saanut”, hän sanoi. ”Tästähän tuli kannattava
retki.”
Väinämö tyhjensi tuoppinsa melko hitaasti. Hän vaihtoi
muutaman sanan vieressä istuvien miesten kanssa. Ymmärsin että he olivat
renkejä. Minä ja Kuura emme tietenkään käyneet ihmisten kanssa juttusille, ja
olimme vain tyytyväisiä kun meille ei suotu suurta huomiota, olisimmehan
voineet sanoa jotakin huolimatonta.
”Kiitos vielä vieraanvaraisuudestanne!” sanoi Väinämö
kättään kohottaen ja nousi paikaltaan. Hän antoi meillekin lähtökäskyn, niinpä
me puimme turkistakit päällemme. Päällikkö Ikitiera sanoi olevansa ilahtunut
vierailustamme ja toivotti meille turvallista matkaa.
Turvallista. Sana särähti korvaani. Voisiko matkalla olla
vaaroja?
Kun pääsimme ulos pimenevän Taivaankannen alle, siniseen
hämyyn, koimme varmasti kaikki saman helpotuksen. Raikasta ilmaa oli helppo
hengittää. Minä ainakin tunsin itseni entistä kevyemmäksi. Kuura veti keuhkonsa
täyteen ilmaa ja päästi höyrypilven suustaan. Hymyillen hän totesi, että voisi
toistekin lähteä ajuriksi. Väinämökin käveli kevyin askelin tallille, jossa
Viima odotti levänneenä.
”Kas niin. Meidän työmme on nyt tehty. Turkiksetkin
säästyivät. Ja näitä pieniä hopeaisia jäi…” Väinämö oli niin tyytyväinen, että
antoi pienen palkkion tallipojalle.
Kuura talutti Viiman portille ja valjasti sen reen eteen.
Hän tarjosi kättään ensin Väinämölle, sitten minulle, mutta me pääsimme
nousemaan kyytiin ilman apuakin. Niinpä me asetuimme vällyjen väliin. Pimeän
myötä tähdet olivat muuttuneet kirkkaammiksi. Kuu nousi metsän takaa suurena ja
kirkkaana. Sen muoto toi mieleeni hopeisen kolikon jollaista Väinämö oli äsken
käsitellyt. Ennen kuin Kuura tarttui ohjaksiin, käänsi hän katseensa Taivaalle.
”Onpa komea kuutamo”, hän sanoi. ”Rahko suo valoa
matkallemme.”
”Se on totta”, myönsi Väinämö ja minä tunsin värähtäväni.
Kosketin taikasulkaani.
”Totisesti Kuu paistaa. Sen valossa me näemme ja
meidätkin nähdään”, Väinämö sanoi hitaasti osoittaen kukkulan päällä ylenevää
kylää. ”Meidän ei pidä lähteä etelään suorinta tietä.”
”Kiertotietäkö on käytettävä?”
”Kyllä vain, Kuura.”
Kuura pälyili ympärilleen, ohjasti reen tutuille
jäljille, mutta ei kääntynytkään etelään vaan niemen kärjen kohdalta jatkoi
länteen. Hän osoitti vastarantaa ja kysyi, pitäisikö kiertää edessä oleva saari
pohjoisen puolelta. Eihän meillä vaihtoehtoja ollut montakaan.
”Ohjaa sinne vain”, sanoi Väinämö huolettomasti.
Minä taas tunsin äkkiä kutinaa selässäni. Ei kai siellä
kirppuja ollut. Ei sentään. Se oli jotain muuta. En voinut vain istua
paikallani, vaan tarkkailin Kuun valaisemaa maisemaa. Niemi oli jäänyt jo kauas
taakse, eikä uusia taloja ilmaantunut näköpiiriin. Reen jalakset piirsivät
jäljet puhtaaseen, koskemattomaan, lumeen joka kiilteli vähäisessä valossa.
Onneksi ei sentään satanut lunta. Pyry olisi hankaloittanut matkantekoa.
Saari osoittautui hyvin pitkäksi. Sen ranta oli autio ja
vieras. Pohjoisen puolellakin näkyi rantaa, mutta se oli kaukana. Jokunen pieni
luoto oli edessämme, mutta niilläkään ei tainnut olla asukkaita. Minua
puistatti. Hetkeä aiemmin olin ollut
helpottunut päästyäni pois Ikitieran talosta. Mutta nyt tuo tunne oli poissa.
”Kuinkahan kauan meidän on jatkettava tämän saaren rantaa
pitkin?” pohdin hiljaa.
”Sen me näemme”, sanoi Väinämö, jonka äänessä oli nyt jo
hieman epävarmuutta. Hän katsoi minuun ja kysyi, aistinko jotakin.
”Enpä tiedä varmasti. Minua vain epäilyttää tämä paikka.
Emmehän tunne näitä seutuja lainkaan. Vai tunnetko sinä? Oletko käynyt täällä?”
Väinämö pudisteli päätään. Minä puolestani nojauduin
polviini, rypistin otsaani ja mietin: Miksi me tietäjät välillä tiesimme ja
välillä olimme kovin epävarmoja? Miksei meillä voinut olla luontaista
suuntavaistoa? Minä nimittäin aavistelin jotain ja samaa aavisteli Väinämökin
varmasti. Pian olisimme eksyksissä.
Pitkän saaren ranta tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan.
Synkkien kuusten katveeseen ei edes Kuun valo ylettänyt. Oli arvoitus, mitä
kaikkea luminen saari kätki itseensä. Paksu hanki peitti rannan kivikot ja
kaislat. Kuura käski nyt Viiman hidastaa. ”Tästä kai käännymme etelään.”
”Niin juuri”, Väinämö sanoi. ”Ja sitten taas itään. Kohta
tulemme varmasti samoille reiteille.”
Kuura tähyili tähtiä. Niiden mukaan linnut osasivat
lentää. Kaukaisilla merilläkin merimiehet kulkivat taivaanvalojen mukaan, mutta
eihän Kuura, sen paremmin kuin minä tai Väinämökään, ollut merimies. Hän ei
tähtiä tuntenut, sillä ei hänen ollut koskaan tarvinnut liikuskella muualla
kuin Hakolassa ja lähimmissä metsiköissä.
Saaren eteläpuolella on pienempiä luotoja, jotka olivat
hyvin likellä suurta tuntematonta saarta. Kuura ohjasi niitä kohden, mutta minä
tiesin esteitä olevan edessä. Olin oikeassa. Terävän näköinen kivikko ympäröi
saaria. Tummat hahmot olivat kuin jonkin veden olennon kamalia hampaita.
Väinämö huokaisi. Taas olisi jatkettava matkaa eteenpäin
epätietoisena. Väinämö sanoi tämän Kuuralle, joka nyt kääntyi katsomaan meitä
kyytiläisiä. Kuinka kummassa me olimme epätietoisia, hän taisi ihmetellä. Mehän
olimme molemmat tietäjiä. Vai olimmeko, minä ajattelin ja kylmä hiki virtasi
pitkin selkärankaani. Meitä oli monenlaisia näkijöitä. Toisilla oli paremmat
kyvyt kuin toisilla, niinhän oli asian laita. Väinämö aina vähätteli itseään
sanoen olevansa vain tarinankertoja ja kanteleensoittaja, joka monilla
matkoillaan oli oppinut asioita. Silloinkin hänen puolestaan olivat
suunnistaneet muut. Viestejä jumalilta hän sai harvoin, siksi Ilmattareenkin
aina turvauduttiin vaikeimmissa tapauksissa.
Ehkäpä Ilmatar olisi ollut etevä suunnistamaan. Häntä
emme nyt rekeemme saaneet. Hänen jälkeensä taisin olla minä se, jolla oli
mahtavimmat lahjat. Miten kamala olikaan tuo ajatus! Jäykistyin istumaan ja
katsoin eteeni näkemättä mitään. Ei näkynyt ainoatakaan valoa eikä taloa.
Ympärillä oli vain jäätä ja synkkiä saaria, joita emme olleet ennen nähneet.
Olimme totisesti eksyksissä. Viima veti meitä eteenpäin yhä vain, ei se
huolehtinut suunnasta. Kuura pohti minne nyt olisi käännyttävä. Hän odotti
saavansa käskyn Väinämöltä, mutta ei tämä vastannut.
Sen sijaan Väinämö puhui minulle: ”Ehkä sinulla on
jotakin käsitystä siitä, minne nyt kääntyä.”
”Oi voi, eipä taida olla.”
”Jotenkin minusta silti tuntuu, että sinä osaisit
ratkaista ongelmamme. Jospa sinä siirtyisit kuskinpaikalle. Ehkä vaistosi
varassa osaisit ohjata meidät kotiin.”
Kuura katsoi minuun anovasti. Hän taisi todellakin pelätä
ja sanoi: ”Päivikki… Kuulehan.”
”Niin”, minä sanoin ja katsoin häntä suoraan kimaltaviin
silmiin.
”Osaathan sinä tien?”
”Luulisin”, sanoin ja tartuin Kuuraa olkapäistä. Hän
kaipasi jotain lämmintä. Hän kaipasi halausta. Siksipä puristin häntä itseäni
vasten. Vakuuttelin hänelle, että kyllä me kotiin löytäisimme. Kuura nyökkäsi
ja katsoi minua tutkivasti. Yllättäen tunsin märän hipaisun poskellani.
”Kuura.. Mitä sinä nyt tuolla tavalla?”
”Anteeksi”, kuiskasi Kuura.
Voi, voi, Kuura, minä ajattelin. Enhän minä pienestä
suukosta pahastunut! Minua vain hermostutti saamani tehtävä. Mistä minä oikean
tien löytäisin?
Kylmä lumi kutsui minua.
Astuin alas reestä. Lumi narisi tossujeni alla. Yritin
heilutella kylmenneitä varpaitani. Hieroin käsiäni. Minä huomasin odottavani
jotakin. Väinämökin päätti tulla jaloittelemaan. Hän oli kylmissään ja kaipasi
liikuntaa. Kuurakin värisi vilusta. Hän hieroi käsiään yhteen ja piti niitä
hetken kainaloissaan. Hänen hampaansa kalisivat. Oliko se vain kylmyyttä vai
pelkoa? Hän pyyhki nenäänsä ja sanoi surkeana: ”Minä ainakin olen ihan jäässä.
Mitähän Savirannassakin ajatellaan kun meitä ei sinne kuulu!”
”Hys”, minä sanoin hänelle ja kehotin menemään suojaan
taljojen alle.
Kuulin jotakin.
Kuura hautautui susitaljan suojaan. Väinämökin asettui
takaisin paikalleen. Minä vain tuijotin Kuuta ja sen valaisemaa hankea.
Liikkuiko siellä jokin? Vilkaisin Viimaa. Sen olisi luullut haistavan jos pedot
olisivat piirittäneet meitä, mutta se seisoi aivan rauhallisena seuraava käskyä
odottaen. Minäkin tunsin oloni kumman levolliseksi ja jäsenenikin lämpenivät
yllättäen. Kuun valossa meitä lähestyi sarvipäinen eläin. Se asteli minua kohti
hitaasti ja juhlavasti, ja sen sarvikruunu loisti kuin oudonmuotoinen soihtu.
”Sinut minä tunnenkin”, huokaisin haltioituneena. ”Hirvi.
Totisesti Hiiden Hirvi.”
Iso eläin nuuhki minua. Sen täytyi muistaa minut.
Mutta mitä se nyt aikoi?
Minä vilkaisin reessä istuvia. Nämä vaikuttivat
nukkuvilta, eivätkä sanoneet tai tehneet mitään. Minä kyselin Hirveltä, mitä se
täällä teki? Tuliko se ehkä meitä eksyneitä auttamaan? Se päästi matalan äänen,
käveli hitaasta Viiman luo ja nuuhki sitä. Hevonen katsoi tulijaa
rauhallisesti, ikään kuin hohtavasarvisessa hirvessä ei olisi mitään erikoista.
Mahtava eläin asettui Viiman edelle, päästi hörähdyksen ja lähti kävelemään
hitaasti. Minä olin ottanut ohjakset käsiini, mutta ei minun sitä olisi
tarvinnut tehdä sillä Viima oli ottanut tuon sarvipäisen eläimen oppaakseen.
Ensin kuljimme tavanomaista vauhtia, mutta Hiiden Hirveä
ei hidas löntystely miellyttänyt. Se näytti hyppivän eteenpäin ja kiihdytti
vahtinsa huimaan laukkaan. Se juoksi sarvet hohtaen läpi pimeiden metsien. Minä
hämmästyin kuinka Viima pysyi sen tahdissa, sehän oli vain tavallinen hevonen.
Sen se kuitenkin teki; viiletti harja hulmuten Hirven perässä ja hirnui
iloisesti. Täksi yöksi se sai lainata Hiiden voimia.
Minä nautin siitä matkasta! Se oli hauskinta mitä muistin
kokeneeni. Se oli totisesti ihmeellistä, kuinka pehmeästi rekemme kulki, hetken
se tuntui lentävän. Hihitys karkasi suustani. Lisää lisää, eihän tämän matkan
tarvitsisi loppua ollenkaan.
Mutta loppui se kuitenkin. Hiiden hirvi toi meidät
oikeaan paikkaan, se tiesi mistä olimme lähteneet. Savirannan piha näytti
samanlaiselta kuin aina ennenkin. Pimeä talo seisoi kinosten keskellä
tähtitaivaan alla ja savua kohosi yläilmoihin lumisen katon raosta. Kukaan ei
meitä ollut huomannut. Kukaan ei tullut meitä vastaan. Kukaan ei saanut nähdä
Hiiden Hirveä. Mitä tuumivat takanani istuvat? Vasta reen pysähdyttyä vilkaisin
taakseni. Sanoin hiljaa: ”Olemme nyt tulleet perille.”
Huohotin vielä innostuksesta, mutta Väinämö vain
venytteli jäseniään. Minä hämmennyin ja petyinkin. Vanha mies oli torkkunut
koko matkan, eikä nuorempikaan ollut saanut kokea matkan taikaa: Kuurakin
tuhisi unisena vällyjen alla.
”Sinähän löysit tien!” huudahti Väinämö ja löi kätensä
yhteen. Hän iski minulle silmää ja sanoi, että tiesi voivansa luottaa
kykyihini. Sitten hän ravisteli Kuuraa hereille.
Minä hymähdin tietäjän kiitteleville sanoille. Enhän se
minä ollut joka reitit tunsi. Hirvi se oli. Vilkaisi olkani yli, sinne missä
tuo ihmeellinen olento oli hetki sitten seissyt sarvet loistaen. Mutta nyt se
oli mennyt tiehensä. Puraisin huultani harmistuneena, olisin halunnut
hyvästellä oppaamme.
Viima vei Väinämön rekineen Hakolaan, mutta ennen
lähtöään tietäjä vielä kiitti meitä avusta. Hän kehui meitä tärkeiksi: onnekkaiksi
ja viisaiksi nuoriksi, joista olisi hyötyä kaikille hakolalaisille. Minä ja
Kuura nyökkäsimme hänelle hyväksyvästi, enkä minä edelleenkään selitellyt
mitään matkan tapahtumista. Jäimme hetkeksi seisomaan aitan vierelle. Kuu
valasi Väinämön matkaa ja sanoin olevani varma, että hän nyt pääsisi
turvallisesti perille. Ilma tuntui ihmeellisen lämpimältä. Kunpa vain retkemme
nyt olisi tuottanut jonkinlaista tulosta. Siitä en ollut ollenkaan varma.
”No, Päivikki. Eikö mennä jo sisään lämpimään?”
”Mennään vain.”
Seurasin Kuuraa polulle, mutta vilkuilin vielä reen
jälkiä. Kyllä niiden seassa näkyi myös sorkan painaumia. Ei se ollut unta,
vaikka hetken olin sitäkin epäillyt. Nuori renki vain vihelteli tyytyväisenä ja
avasi oven varovaisesti. Hän tervehti hiljaa Punapartaa, joka istui puoliunessa
oven vierellä, kaiketi meitä odottamassa. Kuura ei tuntunut muistavan mitään,
ei kerrassaan mitään mitä rekiretkellä oli tapahtunut. Ehkä se oli sittenkin
hyvä niin, minä huokaisin mielessäni ennen kuin käperryin Nauriin viereen ja
nukahdin.
The 7 best sites to play roulette in 2021 - JTM Hub
VastaaPoistaThe 7 광주 출장안마 best sites 대전광역 출장샵 to 하남 출장안마 play roulette in 2021 · 1. 서산 출장샵 Red Dog Casino – Great for beginners 논산 출장마사지 · 2. Ignition – Excellent casino for serious players · 3. Red Dog – Excellent