Piilopirtti

Avoimen yliopiston opinnoista on ollut hyötyä, kun niillä opittua tietoa voi hyödyntää myös kirjailijanhommissa. Kesälomalla tuli nimittäin kirjoitettua novelli nimeltä "Piilopirtti", jonka nyt lisäsin tänne blogiini. Tällä kertaa  aivan jotain muuta kuin Iitu Kävyn tai Mimosan kepeät seikkailut.

 

Piilopirtti

He päättivät jättää kotitalonsa ja paeta kauas metsän suojiin kuultuaan, mitä naapurikylässä oli tapahtunut. Vainolaiset olivat hyökänneet kirkkoon kesken jumalanpalveluksen. Pappi oli surmattu alttarille seurakunnan katsellessa. Saman koki moni muukin. Hyökkääjät ottivat haltuunsa arvoesineet, sieppasivat mukaansa myös osan väestä ja lopuksi polttivat kirkon. Eihän tämä uutta ollut, sota oli koetellut maata jo pitkään, mutta nyt taistelut levisivät jo tänne syrjäseudullekin.                 

Matias seisoi kaivon vierellä pakkaamassa vesipulloja reppuunsa. Hän laski kolhiintuneen ämpärin maahan ja vilkaisi eteläistä taivaanrantaa, joka hehkui epätodellisissa väreissä. Tuuli toi sieltä tuhon tuoksun. Se kirkko ja pappi olivat olleet hänelle tuttuja, eikä juoruja ollut helppoa uskoa, mutta olihan sota kurittanut maata useita vuosia. Etelässä tosin oli jo rauhallisempaa, sillä siellä ihmiset alistuivat valloittajalle ja maksoivat näille veroja suosiolla. Sen sijaan täällä pohjoisessa kansa oli itsepäisempää. Monet perheet piiloutuivat kellareihin tai pakenivat metsän suojiin vieden omaisuutensa mukanaan. Eräät miehet taas olivat perustaneet sissipartioita, jotka tekivät tihutöitä miehittäjän kiusaksi. Lähettejä surmattiin ja huoltokuormia tuhottiin, mutta tällaiset koiruudet herättivät vihollisissa suunnatonta raivoa ja kostoa saivat maistaa aivan tavallisetkin ihmiset.                                                                                         

Matias heitti repun selkäänsä ja otti painavan säkin kainaloonsa. Kaikki se, mikä voitiin kuljettaa, oli nyt pakattu. Huonekalut tietysti jäisivät, mutta kaikki ruoka ja vaatteet sentään oli saatu mukaan. Lapsillakin oli omat reppunsa, joita he näyttivät kantavan melkein ylpeinä. Marketta ja Eerikki eivät pelänneet. He vain odottivat pääsevänsä retkelle.

”Äiti, tule jo”, lettipäinen Marketta hoputti.

Anna-Maria sulki oven ja sitoi tumman huivin päähänsä. Hänelläkin oli kaksi suurta ja harmaata kassia kannettavanaan. Hän tuli miehensä ja lastensa luokse kaivolle, eikä vilkaissutkaan enää kotitaloaan.

”On aika lähteä”, sanoi Matias.

”Toivottavasti kohtaamme veljesi ja hänen tyttärensä”, sanoi vaimo.

”Toivottavasti emme kohtaa ketään muuta.”

Matias kulki etummaisena katsellen synkeitä ja rapistuneita taloja, joita kylä oli täynnä. Monet niistä olivat kokonaan autioita, mutta tuon vastapäisenkin talon ylimmän kerroksen ikkunasta loisti vielä valoa. Naapurin vanhukset olivat jäljellä. Jotkut toivoivat kuolevansa kotonaan. Vanhusten lisäksi kylässä, luultavasti suljetun koulun kellarissa, tiedettiin lymyilevän nuoria sissejä. Kukin perhe toimi omalla tavallaan ja monenlaisia keinoja selvitä ihmiset kyllä kehittelivät. Jotkut katsoivat parhaaksi liittyä viholliseen ja paljastaa maanmiestensä piilopaikkoja paremman aseman toivossa.

Pohjoiseen vievä hiekkatie kulki ohi peltojen ja niittyjen. Lehmiä täällä ei enää ollut. Hämärässä kesäillassa tienoo tuntui lähes elottomalta, Matias ajatteli, ja joi kulauksen. Edessä oli risteys, mutta sitä ennen, tien vasemmalla puolella, seisoi lato. Se tarjoaisi suojaa, ainakin hetken.

Idästä saapui ihmisiä: tyttö ruskealla hevosella ratsastaen, ja mies kävellen, säkkiä kantaen. Heidät Matias tunnisti jo kaukaa ja huokaisi helpottuneena. Elli ja Juhana!  Kun nämä olivat päässeet ladolle, Juhanan vahva käsi laski säkin maahan ja tarttui Matiasta olkapäästä. Veljekset tervehtivät toisiaan huojentuneina.

”Luojalle kiitos, että saavuitte”, sanoi Anna-Mariakin ja teki ristinmerkin.

He eivät viivytelleet vaan lähtivät oitis jatkamaan matkaansa pohjoiseen. Juhana ja Elli olivat saaneet mukaansa säkeittäin tavaraa, enimmäkseen ruokatarpeita. Leipää oli ja suolaista makkaraakin ja niiden lisäksi jopa olutta. Juhanalla oli konstinsa, totta tosiaan, ajatteli Matias ihmeissään. ”Sisseiltä sain”, kertoi säkkiä puuskuttaen kantava veli. ”Jotkut heistä salakuljettavat ruokia… Uhmaavat sitä saatanaa…” Juhana mutisi. ”Olisin itsekin liittynyt urheisiin kapinallisiin, mutta minun on suojeltava Elliä. Siitä asti kun rutto vei Loviisan, on tuo tyttö ollut minulle kaikki kaikessa.”

Matias kuunteli puheliasta veljeään ja nyökkäili välillä. Anna-Maria kulki heidän jäljessään lasten kanssa. Huiviin ja paksuihin vaatteisiin sonnustautunut Elli oli laskeutunut ratsailta ja jutteli nyt Anna-Marian kanssa hiljaa. ”Sain kaikki vaatteeni mukaan”, hän kertoi tyytyväisenä. ”Ja katso, minulla on kirjojakin”, hän jatkoi ja otti povitaskustaan Raamatun. Lapsillekin olisi lukemista laukussa.

”Ja makuupussejakin hevosen kantamuksena, näemmä”, totesi Anna-Maria.

Valoton seutu muuttui entistäkin synkemmäksi nyt kun tien molempia puolia reunusti sekametsä. Täällä saattoi jo hengittää, ajatteli Matias ja katsoi veljeään, joka löntysteli säkki kainalossaan ja tuijotti suoraan eteensä puhellen itsekseen. Anna-Maria ja Elli juttelivat keskenään ja jopa nauroivat. Eerikki ja Markettakin hyppivät ojassa huolettoman näköisinä. He kaikki luottivat Matiakseen, joka tiesi olevansa vahva mies veljensä tavoin. Nyt hänen suunsa oli kuiva ja ohimoita jomotti. Hän joi taas kulauksen ja toivoi, että olisi omistanut aseen. Hän ei ollut milloinkaan kuulunut sisseihin eikä muuhunkaan sotajoukkoon. Hän katui sitä todella. Olisipa hänellä ollut ase, olisipa hän tiennyt jotakin sotilaiden toiminnasta, silloin hän olisi voinut aavistella missä vainoojat saattaisivat vaania.                                                                                                                                                

Hyvä suuntavaisto Matiaksella sentään oli. Hän tiesi tarkasti, missä isoäidin ja isoisän vanha pirtti sijaitsi ja kuinka sinne salaista reittiä pitkin pääsi. Täällä syrjässä, tiheän metsän reunustamalla tiellä, oli suojaisampaa liikkua ja ilmakin oli raikkaampaa. Matias osoitti tien vasemmalla puolella seisoivaa, vanhaa, sinistä tienviittaa. Sen kohdalla hän päätti poiketa metsään. Hän päästi muut edelleen ja vilkuili vielä etelään. Ketään ei näkynyt.

”Tämä reitti on varmasti turvallisin ja nopein”, Matias sanoi vaimolleen.                                  

Tie oli vaihtunut kuhmuraiseen polkuun, joka nousi sammaleista rinnettä ylös syvemmälle korpeen. Variksen varoittava raakunta kaikui puiden latvojen yläpuolella. Kartta ja kompassi olivat kyllä Matiaksen repussa, mutta ei hän niitä tarvinnut. Hänen vaistonsa ja hyvä hämäränäkönsä kertoivat kyllä oikean reitin. Varis raakkui taas, ja orava katseli kulkijoita kuusenoksalta. Kohta tultiin metsäaukiolle. Paikka oli tuttu sekä Matiakselle että Juhanalle. Tänne isoisä oli heidät tuonut joskus leikkimään. Siitä oli jo kauan, mutta aukio ei ollut muuttunut. Hämärässä saattoi erottaa valkoisia kukkia ja suuria mustikoita. Mökille ei ollut tästä enää pitkä matka, mutta Juhana halusi pysähtyä.

”Mitä sinä nyt teet?” Matias kysyi veljeltään, joka oli ryhtynyt kaivamaan satulalaukkua.

Heinikkoon polvistunut Juhana sytytti lyhtyyn kynttilän ja nosti valoa sitten korkeammalle. Lämpö sai Matiaksen hikoilemaan.

”Tulemme kohta suolle…” veli selitti matalalla äänellä. ”Ryteikössä on parasta olla vähän valoa. Kyllä minäkin tämän paikan muistan. Muistan pusikot ja suot. Nyt tämä seutu on kasvanut entistä tiheämmäksi.”

Matias pudisteli päätään muttei sanonut mitään. Hän vain raapi selkäänsä ja silmäili metsää. Hän oli näkevinään liikettä kuusten takana. Saattoihan täällä olla eläimiä. Aivan varmasti täällä oli kaikenlaisia eläimiä. Peuroja ja jäniksiä… Mutta Juhana oli oikeassa. Edessä tosiaan oli vielä tiheä ja kostea ryteikkö, jota suoksi oli aina sanottu.                                                                        

Polku laskeutui alas kallioilta. Märkä maa kasteli jalat ja matalien puiden oksat takertuivat vaatteisiin. Anna-Maria nosteli ruudullisen hameensa helmoja. Hän kehotti lapsiaan kulkemaan lähellään ja katsoi miestään, joka vakuutteli, ettei tästä olisi enää pitkä matka. Väsynyt Marketta tarttui isäänsä kädestä. Matias silitteli tyttärensä päätä ja tuumi, että keskiyö oli jo koettu.

Lyhtynsä kanssa kulkeva Juhana käveli nyt etummaisena. Koivujen ja pajujen seassa oli vaivalloista liikkua. Tuskastuneen näköinen Elli talutti hevostaan viimeisenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui Juhanan osoittaessa ränsistynyttä liiteriä. Punainen maali oli varissut sen vanhoilta seiniltä, eikä sitä olisi erottanutkaan metsästä käsin, sillä tiheä pajukko suojasi sitä ja muuta pihapiiriä. Liiterin takana avautui pitkän ruohon valtaama piha, jonka toisella puolella näkyi vinoon kallistunut käymälä. Hirsinen pirtti saunoineen seisoi koivujen katveessa, lähempänä rantaa, ja järvi niiden takana oli tumma.

”Täällä äiti vietti kaikki kesänsä”, sanoi Juhana melkein iloisesti.

”Kuten mekin”, lisäsi Matias. ”Nyt pääsette tänne tekin, Eerikki ja Marketta.”

Lasten väsymys haihtui heidän nähdessään mustaviinimarjapensaan. Anna-Maria ja Ellikin huomasivat keskellä pihaa oksiaan riiputtavan omenapuun ja sen vihreänkeltaiset hedelmät. Kirpeitä ne olivat, mutta heidän suissaan ne maistuivat nyt paremmilta kuin mitkään maailman herkut. Muonaa ainakin olisi, Matias tuumi, muttei osannut olla iloinen vaikka uskoikin heidän kaikkien olevan niin turvassa kuin tässä maailmassa nyt voisi olla. Kaikki näytti paljon pienemmältä kuin Matias oli muistanut. Ja lahommalta. Mutta millaista täällä oli ollut vuosisadan alussa, silloin kun äiti oli ollut lapsi? Sitä Matias yritti kuvitella.

Hirsisen talon ovi ei ollut lukossa. Juhana tönäisi sen auki. Saranat narahtivat ja vanha, pölyinen, haju tunkeutui tulijoiden sieraimiin. Ensimmäisenä tultiin keittiöön, peremmällä oli olohuone ja vasemmalla makuukammari. Juhana laski lyhdyn jykevälle pöydälle valoa tuomaan. Oikealla puolella oli liesi ja sen päällä pölyinen kahvipannu. Kahvia ei ollutkaan juotu aikoihin, ajatteli Matias, ja siirsi katseensa ulko-oven yläpuolelle. Kello oli kolme. Täällä se oli aina kolme.

Elli vei hevosensa liiterin suojaan ja tuli sitten sisälle pirttiin. Hän viskasi päällimmäisen paitansa sekä huivinsa halkopinon päälle ja teki tulen lieteen keittääkseen vettä. Vaatimaton ateria valmistui leivästä ja makkarasta. Kaapista löytyi jokunen kulho ja mukikin. Matias paloitteli omenoita ruostuneella veitsellään. Juhana tarjosi jokaiselle aikuiselle tilkan olutta.

”Pussikeitot on parasta säästää”, totesi Elli istuessaan pöydän ääreen.

”Varmasti”, hänen isänsä myönsi. ”Siitä tulikin mieleeni… Arvokkaat esineet olisi minusta syytä koota yhteen ja kätkeä. Onko teillä sellaisia?”

Anna-Maria riisui sormuksensa ja korvarenkaansa. Matias otti repustaan äitinsä vanhat hopealusikat. Juhana laski kasaan kellonsa ja kysyi: ”Siinäkö kaikki?” Elli irrotti kaulassaan riippuvan ristin. Matias tunnusteli taskujaan. Muutama kolikko oli sinne unohtunut. Kaksi euroa ja kymmenen senttiä. Ja kortti! Juhana melkein nauroi nähdessään ne. ”Eihän noilla ole tehnyt mitään pitkään aikaan”, hän hörähti, ryysti viimeisen tipan olutta lasinsa pohjalta ja ryhtyi sitten ääneen pohtimaan, minne tavarat olisi parasta piilottaa. Matias kuunteli veljensä puhetta välinpitämättömänä. Mitäpä väliä aarrekätköllä olisi jos väärät vieraat löytäisivät tiensä piilopirtille? Mutta antoi veljen nyt puuhastella, se kun taisi pitää hänet rauhallisena. Lattian rako ei käynyt, saunasta aarretta etsittäisiin ensimmäisenä. Varmin paikka arvotavaroille oli huussi, arveli Juhana. ”Mutta ehtii ne viedä sinne huomennakin!” Hän sanoi haukotellen. ”Tehdäänpä niin, että minä menen Ellin kanssa tuonne vintille nukkumaan. Sinä, Matias, saat perheinesi pitää alakerran.”

Juhanan ehdotusta ei vastustettu, niinpä hän ja Elli katosivat yläkertaan makuupusseineen, tikapuut vain narahtelivat ja luukku sulkeutui pamahtaen. Väsynyt Anna-Maria oli nukahtanut vuodesohvalle, eikä ollut riisunut edes huivia päästään. Astiat ja aarteet saivat jäädä pöydälle. 
Toinen sohvasänky oli lapsille. Marketta oli jo kaivautunut villapeiton alle, mutta Eerikki ei näyttänyt uniselta. Omenaa pureskellen poika kierteli huoneessa ja löysi sängyn alta laatikon, jossa oli kaikenlaista vanhaa roinaa. Pölyn seassa oli koinsyömiä sukkia, kellastuneita pelikortteja ja kynänpätkiä. Mutta niiden joukosta Eerikki valitsi mustan, litteän, esineen. Hän käänteli sitä käsissään ja haukkasi palan omenastaan. Kuinka hassua! Esineessähän oli samanlainen kuvio, samanlainen kuin Eerikin puoliksi syömä omena.

”Isä katso. Mikä tämä palikka on?”

Matias valaisi esinettä lyhdyllä. Hän tutki poikansa löytämää esinettä ja painoi siinä olevaa pyöreää nappia, mutta mitään ei tapahtunut. Esine pysyi mykkänä ja elottomana. Muuta valoa ei ollut kuin lyhdyn onneton kynttilä. Matias pudisteli päätään.

”Tämä taitaa olla puhelin…”

”Miten sitä käytetään?”

”Sillä soitetaan”, kertoi Matias. ”Mutta tarvittaisiin kai sähköä. Sitä ei ole… Sitä ei meillä kellään ole ollut pitkään aikaan. Vainolaiset sen meiltä veivät.”

Sähköä ei Eerikki tarvinnut. Hän katsoi uutta leluaan silmät palaen eikä raaskinut enää luopua siitä, vaan katosi puhelin kädessään peiton alle nukkuvan siskonsa viereen.  

Pirtti oli nyt hiljaa. Matias valvoi yksin ja katsoi likaisen ikkunalasin läpi mustalle järvelle. Ikkunan edessä oli pöytä ja jakkara, jolle hän istahti. Kello se vain näytti kolmea, mutta kynttilä oli käynyt lyhyeksi. Sen valossa Matias etsi reppunsa pohjalta lyijykynän ja pienen, ruskeakantisen, kirjan. Hän kirjoitti:

Saavuimme isoäidin ja isoisän mökille pitkän ja hikisen taivalluksen jälkeen. Täällä kaikki on kuten silloin ennenkin. Ja kuitenkin toisin. Neljä vanhaa rakennusta on yhä paikoillaan, eivätkä puut ja pensaatkaan ole minnekään kadonneet. Tässä pienessä maailmassa olemme nyt vain me seitsemän. Ainakin minä toivon niin.

Matias 1.8.2067 

    

Mimosa & kaverit -elämää yläasteella

Hei vaan, ihmiset! J

Mun nimi on Mimosa Tirkkonen ja juuri nyt sulla on käsissäsi mun vihko, jonka kävin ostamassa silloin kun kirjakaupassa oli alennusmyynti.  Se oli Tapiolan keskustassa aika lämpöisenä päivänä. Kirjoitan nyt muistiin sen loppukesän 2008 juttuja. Ainakin mulle niistä tuli todellakin ikimuistoisia.                                                                                                                             
Enää kaksi päivää oli siihen, kun kesäloma loppuisi ja koulu alkaisi taas. Siksi piti ostaa kaikenlaista. Tämä kiva vihko, puoleen hintaan, mutta sen lisäksi tietysti myös paljon muuta. Uusi laukku (harmaa Björn Borg) ja Marimekon penaali ja paljon kyniä. Koska äiti ja sen lompakko oli mukana, niin tuli ostettua uusia vaatteitakin: pillifarkut, vihreä paita ja yksi neuletakki. Pitää silloin olla uutta, kun on uusi koulukin. Yläaste, Pohjois-Tapiolan koulu, eli Pohjis. Siitä mä aion kertoa!                                                                                

Jokainen tietysti tietää tässä vaiheessa, että yläasteella pitää olla uusi ihminen. Pitää aloittaa uusi elämä, eikä saa olla lapsellinen nynny. Mäkin ryhdyin hommiin, piti alkaa laittaa itseään ja huonettakin siihen malliin, että kehtaisi uusia kavereita sinne kutsua. Pois kaikki tyhmä romut. Lelut sai mennä syvälle sängyn alle piiloon. Yläasteella ei sais kavereita jos olis lapsellinen. Sillä tavalla on sanonu ainakin mun kaveri Onerva. Se oli ollu mun paras ja läheisin kaveri melkein koko ala-asteen. Se tiesi paljon asioita, ja toivoin että se tulisi nytkin samalle luokalle.

Valmiina uuteen kouluun

Onerva tuli viimeisenä lomapäivänä kilkuttamaan meidän ovikelloa. Se oli muuttunu toisen näköiseksi. Sillä oli uusia vaatteita ja sen tukka oli vaihtanu väriä.  Se oli ennen ollu sellainen tavallinen, maantien värinen pehko, samanlainen kuin mullakin, mutta nyt se oli kirkkaan punainen. Oli sillä ripsiväriäkin. ”Moi”, se sanoi. ”Voinko tulla teille?” Sai se tulla, ei meillä kukaan siitä häiriintyny. Me mentiin takapihalle meidän trampoliinille. Ei me siellä hypitty, mutta vain makoiltiin mustalla lämpöisellä kankaalla ja juteltiin.

”Sullahan on kiva tukka, aika jännä... Ja hienot vaatteet, toi huppari varsinkin”, mä sanoin sille. Se huppari oli WESC, ei mikä tahansa siis.

”Kiitti, se onkin uusi”, sanoi Onerva ja sitten se heivasi laukkunsa trampoliinille ja levitteli jotain muotilehtiä ympärilleen. Se etsi erään sivun, jolla oli iso otsikko: ULKONÄKÖREMONTTI.

”Ulkonäköremontti?”

”Jep”, nyökkäsi Onerva. ”Sen mä olen tehny. Kai sä huomaat” Se nojautui taaksepäin, puolittain makaamaan ja katsoi mua jotenkin arvioiden. ”Sunkin varmaan kannattaisi vähän muuttua, että saat kavereita. Voisit alkaa meikkaamaan ja muuttaa vähän tyyliä. Sitä paitsi yksi juttu, mikä sunkin pitäisi laittaa kuvia nettiin”

Onerva oli puhunu koko kuutosluokan kevään jostain IRC-galleriasta ja muusta vastaavasta. Mä halusin kuitenkin vaihtaa puheenaihetta. Vaatteisiin nimittäin, niistä mä olin paljon kiinnostuneempi. Mä näytin sille mun uudet vaatteet ja kerroin että aioin laittaa ne päälle seuraavana päivänä. Se näytti hyväksyvältä. Onervan lukiolainen isosisko oli antanu kaikenlaista vinkkiä Onervalle siitä, miten pitää olla yläasteella.

”...Olishan törkeän noloa olla lapsellinen ja nynny, niin kuin meidän entisen luokan Allia! Tuleekohan se tyhmä kumisaappaissa ja villapaidassa huomenna kouluun”, Onerva sanoi.

”Niin olisi”, vastasin. ”Piereskeleeköhän se edelleen yhtä paljon.”

No, mutta ulkonäköremontti. Sen mäkin olin jossain määrin tehny. Ja käytöksen remontin, tottakai. Ei saa puhua lapsellisesti, ei saa nauraa lapsellisesti.... jne. Pitää tykätä ja puhua oikeista jutuista, kuten meikeistä ja musiikkivideoista. Ja niistä pitää myös  tietää. Sehän olisi supernoloa, jos sanoisi jotain väärää.

”Joo, mutta mun on mentävä”, Onerva sanoi, kun oltiin selattu sen muotilehtiä. ”Täytyy hoitaa vielä pari hommaa ennen huomista.” Se oli hermostunu, mutta olinhan mäkin. Varmaan samoja hommia me sitten hoidettiin: pistettiin vaatteet ja laukut kuntoon ja nukuttiin seuraava yö huonosti.

Tällä tavalla siis alkaa Mimosan päiväkirjamainen tarina, joka kertoo hänen ensimmäisistä viikoistaan yläasteella. Kuten voinette arvata, minä olen tämä Mimosa ja lähes kaikki kirjassa tapahtuvat kommellukset ovat omasta elämästäni (eivät sentään tapahtuneet kahden viikon sisällä.)

Mimosan ja hänen kaveriensa kesä kuluu pohtimalla, millainen yläasteella kuuluisi olla jotta saisi kavereita. Kun koulu sitten alkaa, alkaa myös kiusaaminen ja kilpavarustelu sekä "isojen ihmisten elämä." Yläasteella ei tarvitse noudattaa samoja sääntöjä kuin ala-asteella, eivätkä opettajiakaan kuulu kunnioittaa. Kirjan loppua kohden päivät muuttuvat vain hurjemmiksi, mutta uusia ystäviäkin Mimosa löytää.

Vaikka omasta ajastani peruskoulussa on jo kulunut useita vuosia, en usko että meno on kovinkaan paljon muuttunut. Tai jos on, niin kertokaa siitä minulle.  Olen kirjoittanut tarinan jotta nykyiset yläastelaiset ja toisaalta minua vanhemmat ihmiset voisivat verrata kuvailemiani tapahtumia omiin kokemuksiinsa.

Tämän miniromaanin saa nyt siis sähköisenä Elisa kirjasta, myöhemmin ilmestyy fyysinenkin versio. https://kirja.elisa.fi/ekirja/mimosakaverit-elamaa-ylaasteella

Suviauringon alla

Kuljemme alla auringon
-aika rientää ja suvi on.
Poimimme ruusuja elämän...
On hymyä huulilla ystävän!
Palvomme päiviä, valvomme yötä.
Lempi ja rakkaus seuraa myötä.

Muistojen polkuja poikin ja pitkin
rikkoja ruusujen juurilta kitkin
Ystävä! Katseesi tähtinä loisti.
Huolteni harhoja tieltäni poisti.
Öitäkin kirkasti päiväsi kulta,
lietsoen leimuten lemmentulta!

Hämyjen hetkinä illan suussa
varjotkin venyvät metsän puussa.
Metsien sineen aurinko hukkuu.
Suvituuli ja luontokin nukkuu.
Ja helmassa suojaisen kammion
unenkehto suo suloisen nautinnon.

Yö suvinen uhkuen lumojaan...
Kun uupuen vaivumme unelaan.
Unenrihmoista ystävä kutomaan
käy valkoista morsiushuntuaan.
Helkkäen heiluvi kangaspuu,
kultakuteet kun loimiin punoutuu...

On elämä suvisen taivaan alla
- valoa ja lämpöä tuhlaamalla.
Vaan suvi tulee ja menee myötä.
Taas monta päivää ja mustaa yötä,
kylväen kylmää kaamostaan,
palaten suveksi uudestaan.

Yötön yö

Keskikesän kunniaksi pitää päivittää blogia. Tässä siis yksi isovaarini runoista, henkilökohtainen suosikkini: Yötön yö.

Yötöntä yötä ma katselen
Ain´ pohjan taivahan alla.
Kas, aurinko yllä kunnasten
Suo valoaan tuhlaamalla.

Ja tenhoa, taikoja, suloja sen
Taas ihmisten kiittävän kuulen, 
Ja kiitollisuudesta nauttien
Saan siruja onnesta -luulen...

Ma menneitä muistoja muistelen
Ja muistojen mukana taivun.
Yön valossa silmäni huikaisten
Ma unhojen varjoon vaivun.

Hyvää juhannusta!

Iitu kesämökillä

Oli lämmin kesäaamu. Iitu oli ystävineen päättänyt lähteä viettämään lomaa Iitun kesämökille, joka sijaitsi pienellä mättäällä metsälammessa. He menivät sinne kaarnaveneellä.

”Ovatko kaikki mukana?” kysyi Iitu. ”Minä, Lilli, Piku ja Tommi. Hyvä! Siispä voimmekin lähteä.”

Tuuli tarttui veneen kaarnapurjeeseen, ja he kiitivät ulapalle

”Hui, kuinka täällä tuulee. Toivottavasti veneemme ei kaadu”, sanoi Lilli huolissaan.

”Ei se kaadu. Se on hyvä vene”, Iitu rauhoitteli ystäväänsä. ”Katsokaa! Tuolla mätäs jo näkyykin.”

Vene lipui rantaan. Tommi hyppäsi ensimmäisenä maihin ja sitoi veneen kanervikkoon. Toiset ottivat tavarat ja kantoivat ne sisälle.

”Onpa sinulla sievä mökki”, ihasteli Lilli.

”Oikein mukava”, myönsi Piku ja asettui nojatuoliin istumaan.

Kun ystävykset olivat tutustuneet paikkoihin, he päättivät tehdä jotakin hauskaa yhdessä. Tommi sai ajatuksen: ”Täällä on kovin kuuma. Mitä sanotte, jos menisimme uimaan.”

”Se on hyvä ehdotus”, innostuivat Iitu ja Lilli. Mutta Piku oli päättänyt leipoa mustikkapiirakan ja oli parhaillaan keräämässä marjoja sitä varten.

”Menkää te vain, mutta minä leivon nyt mustikkapiirakan.”

Piku lupasi, että kaikki saisivat maistaa piirakkaa, kun se olisi valmis.

Iitu, Lilli ja Tommi nauttivat uimisesta lämpimässä vedessä. He polskivat kilpaa rannassa ja sukelsivat pohjaan asti. Lopulta Iitu ja Lilli olivat aivan suippoja, sillä kävyille käy niin, kun he kastuvat.

”Piirakka on valmis!” huusi Piku.

Mökistä leijaili ihana tuoksu.

”Nami, nami! Meidän onkin jo nälkä.”

Toisten vielä mussuttaessa piirakkaa päätti Piku lähteä uimaan yksin. Hän kroolasi kauas rannasta, mutta sitten hänestä alkoi tuntua, ettei hän jaksanut uida. Piku alkoi vajota veden alle.

”Apua, en jaksa uida! Minä hukun!”

Muut kuulivat sen.

”Se on Piku! Hän on mennyt uimaan.”

He juoksivat rantaan ja miettivät, mitä heidän pitäisi tehdä. Silloin Iitu keksi, että he voisivat vetää Pikun rantaan pitkällä kaislalla.

                       Yhdessä Iitu, Lilli ja Tommi taittoivat kaislan ja ojensivat sitä kohti Pikua. Tämä tarttui siihen viimeisillä voimillaan.

Piku makasi rantahiekalla.

”Lupaathan, ettet enää koskaan mene uimaan yksin”, sanoi Lilli vakavalla äänellä.

”Lupaan varmasti”, sanoi Piku.

Iitu ja Tommi lämmittivät saunan.

”Mennäänpä nyt saunaan ja otetaan kunnon löylyt”, ehdotti Iitu.

Niin he viettivät rattoisan loman Iitun mökillä ja menivät monta kertaa uimaan. Yhdessä.

Olympialaiset

Mäntymetsässä järjestettiin olympialaiset. Se oli suuri tapahtuma, ja kaikista muista metsistä saapui urheilijoita sekä turisteja Iitun kotimetsään. Oli männynkäpyjä, kuusenkäpyjä ja tammenterhoja. Olipa vielä kastanjoitakin, jotka olivat saapuneet kaukaa eteläisestä Kastanjametsästä.

                

Iitukin aikoi osallistua. Hän oli harjoitellut kovasti pikajuoksua, hammastikun heittoa ja marmorikuulan työntöä.

Kisapaikalle keräänty paljon väkeä. Iitu, Milli ja Lilli jonottivat päästäkseen areenalle. Heidän joukkoonsa liittyi myös Piku. Hänkin aikoi viettää päivänsä urheillen.

”Hei, tuolla on Tommi, Iitu huusi.

”Aiotko sinäkin osallistua johonkin lajiin, vai tulitko ainoastaan seuraaman kisoja?”

”Voi kyllä minä aion. Olen harjoitellut marmorikuulantyöntöä, ja olenkin siinä jo melko hyvä. Kohta näemme, kuka on paras.”

Iitu ja Tommi toivottivat toisilleen menestystä. Sitten he istuivat penkille odottamaan kilpailujen alkamista.

Heidän viereensä tuli äänekäs joukko kastanjoita. Tai ainakin näistä yksi oli varsin puhelias.

”Minä olen varmasti paras ja voitan kaikki muut”, hän uhosi.

Hänen toverinsa vieressä koetti rauhoitella: ”Kuule Kille, et sinä voi olla noin varma voitostasi.”

”Kylläpäs voin, vai haluatko ottaa kanssani painiottelun ihan vain lämittelyksi?”

Ystävä vieressä ei sanonut enää mitään. Killekin istuutui paikoilleen. Olympiatuli saapui areenalle. Kaikki seurasivat sitä haltioituneina.

Sitten alkoivat varsinaiset klpailut. Ensimmäiseksi otettiin mittaa marmorikuulantyönnössä. Iitu, Tommi, Kille sekä muutama muu tammenterho ja käpy valitsivat itselleen marmorikuulat. Piku kiipesi korokkeelle ja kuulutti megafoniin:

”Kilpailijat! Asettukaa jonoon!”

Tommi oli ensimmäisenä vuorossa, mutta Killille se ei sopinut.

”Minä haluan olla ensimmäinen!”

”Ei se nyt käy”, sanoi Piku. ”Sinun on mentävä jonon viimeiseksi.”

Kille näytti vihaiselta.

”Hyvä on sitten”, hän mutisi. ”Minä olen ainakin sokerina pohjalla, saatte nähdä sen!”

Kaikki kilpailijat työnsivät kuulaa hienosti, myös Kille, muttei kuitenkaan niin hyvin, että olisi saanut kultamitalin. Voiton vei Tommi, hopealle ylsi eräs kuusenkäpy, ja pronssia sai Iitu. Siitäkös Kille suuttui.

 Seuraavaksi kilpailtiin pikajuoksussa. Kille päätti, että tällä kertaa hän olisi maalissa ensimmäisenä.

Oli Iitun vuoro lähettää juoksijat matkaan.

”Paikoillanne, valmiit, NYT!”

Kaikki pinkoivat niin lujaa, kuin jaloistaan pääsivät, mutta aivan kaikki eivät noudattaneet yhteisiä sääntöjä.

”Pois edestä, lahopää!” huusi Kille eräälle tammenterholle. Iitu ja yleisö seurasivat tyrmistyneinä.

”Hei, Kille! Noin ei saa tehdä!”

Mutta Kille ei siitä piitannut. Hän päätti oikaista nurmikon kautta maaliin.

”Hahaa! Olin ensimmäinen. Kultamitali tänne ja heti!

”Tuo ei ole sallittua”, sanoivat muut. ”Sinut hylättiin.”

Nyt Kille suuttui tosissaan ja meni nurkkaan murjottamaan. Kun Killen suoritus hylättiin, parhaita olivat kuusenkävyt. He saivat kolmoisvoiton. Muut kuusenkävyt katsomossa osoittivat suosiotaan villisti mitalien jaon aikana.

Viimeinen laji oli hammastikun heitto. Iitu ja Milli osallistuivat tähän lajiin. Heitä oli kuitenkin vain kaksi. Vielä tarvittiin kolmas.

”Kille! Haluatko tulla heittämään hammastikkua?”

Aluksi Kille kieltäytyi, mutta lopulta Iitu ja Milli saivat hänet muuttamaan mielensä.

”Tämä on hauskaa. Ei se ole niin vakavaa, jos ei ole paras, kunhan yrittää”, sanoi Milli Killelle.

Iitu heitti ensin, ja sitten Milli. Kumpainenkin heitti pitkälle. Viimein tuli Killen vuoro. Hänen hammastikkunsa lensi komeassa kaaressa yli kahden edellisen. Se lensi pisimmälle. Kastanjat hurrasivat Killelle, ja tämä hymyili tyytyväisenä.

Alkoi mitalien jako. Milli sai pronssia, ja Iitu hopeaa. Kille sai vihdoinkin kaipaamansa kultamitalin. Tällä kertaa ansaitusti.

Kolmikerroksinen maailma

Palaan taas käsittelemään Hiisilehdon maailmaa ja siinä esittelemääni muinaissuomalaista maailmankuvaa. Aihe on innostanut minua paljon. Muutama vuosi sitten lukiossa suoritin kuvataidediplomin, jonka aiheeksi valitsin esi-isiemme kolmikerroksisen maailman. Toteutin työni isotätini vanhoilla öljymaaleilla ja pohjina käytin kierrätettyjä taulupohjia. Kolme tauluani olivat esillä myös Tapiolan kulttuurikeskuksessa.
Muinaissuomalaiset uskoivat maan olevan litteä kiekko, jonka päällä oli kupuna taivas, Maanylinen. Sitä piti ylhäällä ja pyöritti pohjoisessa, eli maailman keskipisteessä, oleva Pohjannaula. Maan alla oli Maanalinen, Manala, jossa vainajat asuivat.

Maanylinen

Ylin tauluistani kuvastaa maailman ylintä kerrosta, taivasta eli Maanylistä. Entisajan suomalaiset uskoivat taivaan olevan kupu, jossa saattoi olla useitakin kerroksia. Taivasta kutsuttiin myös Taivaankanneksi tai Kirjokanneksi. Pohjantähti oli tärkeä taivaankappale, sillä sen uskottiin pitävän pystyssä koko Taivaankantta. Se kiinnitti Pohjannaulan Taivaankanteen ja siten Taivaankansi muine taivaankappaleineen pyöri Pohjantähden pysyessä paikoillaan. Monien muiden kansojen tavoin suomalaisetkin pitivät taivasta pyhänä ja useimpien jumalten asuinsijana. Täällä siis uskottiin muun muassa Ukko Ylijumalan asuneen vaimonsa Raunin kanssa.

Maa
Maa oli ihmisten, eläinten ja metsänhenkien asuinpaikka.
Se oli siis litteä kiekko tai levy, (jonka

saatettiin uskoa ajelehtivan veden päällä.) Pohjoinen oli keskellä. Se oli Maan tärkein paikka, sillä siellä sijaitsi Taivaankantta kannatteleva Pohjannaula. Tämä naula saatettiin kuvitella jonkinlaiseksi pylvääksi tai pyhäksi puuksi, Kalevalassakin mainituksi Tammeksi.
Tammen juuressa näkyvä vesi on Pohjanpyörre, puuta tai pylvästä pyörittävä virta, joka sai Taivaankannen pyörimään. Pyörre toimi myös porttina Maanaliseen. Pohjoinen, Pohjola, olikin paitsi tärkeä, myös pelottava ja kylmä paikka. Sellaisenahan se Kalevalassakin esitetään.
Reunalla, siellä missä Maa kohtasi kupumaisen Taivaankannen reunan, oli lämmin Lintukoto. Vain pienet lintukotolaiset mahtuivat elämään täällä, missä taivasta oli lähellä Maata. Paikan nimi tuli siitä, muuttolintujen uskottiin menevän sinne talveksi.

Maanalinen
Suomalaisessakin mytologiassa kuolleiden maailman

sijaitsi Maan alla. Paikkaa saatettiin kutsua Manalaksi tai Tuonelaksi. Siellä elelivät myös pelätyt peikot ja maahiset, jotka saattoivat joskus tulla elävien ihmisten luokse aiheuttamaan harmeja. Myyttien mukaan Maanaliseen saattoi nähdä kun katsoi veden pintaan heijastuvaa kuvaa. Siksi Alisen uskottiin olevan ylösalaisin. Tämän takia maalauksessani ruoho kasvaa yläreunassa. Perehdyin myös kalliomaalauksiin. Joutsen on, mikäpä muukaan, kuin Tuonelan joutsen. Vene on mahdollisesti Tuonelan virrassa kuolleita kuljettanut lautta. Se on ylös alaisin siksi, että kalliomaalauksissa kääntynyt vene symboloi kuolemaa.