Mimosa & kaverit -elämää yläasteella

Hei vaan, ihmiset! J

Mun nimi on Mimosa Tirkkonen ja juuri nyt sulla on käsissäsi mun vihko, jonka kävin ostamassa silloin kun kirjakaupassa oli alennusmyynti.  Se oli Tapiolan keskustassa aika lämpöisenä päivänä. Kirjoitan nyt muistiin sen loppukesän 2008 juttuja. Ainakin mulle niistä tuli todellakin ikimuistoisia.                                                                                                                             
Enää kaksi päivää oli siihen, kun kesäloma loppuisi ja koulu alkaisi taas. Siksi piti ostaa kaikenlaista. Tämä kiva vihko, puoleen hintaan, mutta sen lisäksi tietysti myös paljon muuta. Uusi laukku (harmaa Björn Borg) ja Marimekon penaali ja paljon kyniä. Koska äiti ja sen lompakko oli mukana, niin tuli ostettua uusia vaatteitakin: pillifarkut, vihreä paita ja yksi neuletakki. Pitää silloin olla uutta, kun on uusi koulukin. Yläaste, Pohjois-Tapiolan koulu, eli Pohjis. Siitä mä aion kertoa!                                                                                

Jokainen tietysti tietää tässä vaiheessa, että yläasteella pitää olla uusi ihminen. Pitää aloittaa uusi elämä, eikä saa olla lapsellinen nynny. Mäkin ryhdyin hommiin, piti alkaa laittaa itseään ja huonettakin siihen malliin, että kehtaisi uusia kavereita sinne kutsua. Pois kaikki tyhmä romut. Lelut sai mennä syvälle sängyn alle piiloon. Yläasteella ei sais kavereita jos olis lapsellinen. Sillä tavalla on sanonu ainakin mun kaveri Onerva. Se oli ollu mun paras ja läheisin kaveri melkein koko ala-asteen. Se tiesi paljon asioita, ja toivoin että se tulisi nytkin samalle luokalle.

Valmiina uuteen kouluun

Onerva tuli viimeisenä lomapäivänä kilkuttamaan meidän ovikelloa. Se oli muuttunu toisen näköiseksi. Sillä oli uusia vaatteita ja sen tukka oli vaihtanu väriä.  Se oli ennen ollu sellainen tavallinen, maantien värinen pehko, samanlainen kuin mullakin, mutta nyt se oli kirkkaan punainen. Oli sillä ripsiväriäkin. ”Moi”, se sanoi. ”Voinko tulla teille?” Sai se tulla, ei meillä kukaan siitä häiriintyny. Me mentiin takapihalle meidän trampoliinille. Ei me siellä hypitty, mutta vain makoiltiin mustalla lämpöisellä kankaalla ja juteltiin.

”Sullahan on kiva tukka, aika jännä... Ja hienot vaatteet, toi huppari varsinkin”, mä sanoin sille. Se huppari oli WESC, ei mikä tahansa siis.

”Kiitti, se onkin uusi”, sanoi Onerva ja sitten se heivasi laukkunsa trampoliinille ja levitteli jotain muotilehtiä ympärilleen. Se etsi erään sivun, jolla oli iso otsikko: ULKONÄKÖREMONTTI.

”Ulkonäköremontti?”

”Jep”, nyökkäsi Onerva. ”Sen mä olen tehny. Kai sä huomaat” Se nojautui taaksepäin, puolittain makaamaan ja katsoi mua jotenkin arvioiden. ”Sunkin varmaan kannattaisi vähän muuttua, että saat kavereita. Voisit alkaa meikkaamaan ja muuttaa vähän tyyliä. Sitä paitsi yksi juttu, mikä sunkin pitäisi laittaa kuvia nettiin”

Onerva oli puhunu koko kuutosluokan kevään jostain IRC-galleriasta ja muusta vastaavasta. Mä halusin kuitenkin vaihtaa puheenaihetta. Vaatteisiin nimittäin, niistä mä olin paljon kiinnostuneempi. Mä näytin sille mun uudet vaatteet ja kerroin että aioin laittaa ne päälle seuraavana päivänä. Se näytti hyväksyvältä. Onervan lukiolainen isosisko oli antanu kaikenlaista vinkkiä Onervalle siitä, miten pitää olla yläasteella.

”...Olishan törkeän noloa olla lapsellinen ja nynny, niin kuin meidän entisen luokan Allia! Tuleekohan se tyhmä kumisaappaissa ja villapaidassa huomenna kouluun”, Onerva sanoi.

”Niin olisi”, vastasin. ”Piereskeleeköhän se edelleen yhtä paljon.”

No, mutta ulkonäköremontti. Sen mäkin olin jossain määrin tehny. Ja käytöksen remontin, tottakai. Ei saa puhua lapsellisesti, ei saa nauraa lapsellisesti.... jne. Pitää tykätä ja puhua oikeista jutuista, kuten meikeistä ja musiikkivideoista. Ja niistä pitää myös  tietää. Sehän olisi supernoloa, jos sanoisi jotain väärää.

”Joo, mutta mun on mentävä”, Onerva sanoi, kun oltiin selattu sen muotilehtiä. ”Täytyy hoitaa vielä pari hommaa ennen huomista.” Se oli hermostunu, mutta olinhan mäkin. Varmaan samoja hommia me sitten hoidettiin: pistettiin vaatteet ja laukut kuntoon ja nukuttiin seuraava yö huonosti.

Tällä tavalla siis alkaa Mimosan päiväkirjamainen tarina, joka kertoo hänen ensimmäisistä viikoistaan yläasteella. Kuten voinette arvata, minä olen tämä Mimosa ja lähes kaikki kirjassa tapahtuvat kommellukset ovat omasta elämästäni (eivät sentään tapahtuneet kahden viikon sisällä.)

Mimosan ja hänen kaveriensa kesä kuluu pohtimalla, millainen yläasteella kuuluisi olla jotta saisi kavereita. Kun koulu sitten alkaa, alkaa myös kiusaaminen ja kilpavarustelu sekä "isojen ihmisten elämä." Yläasteella ei tarvitse noudattaa samoja sääntöjä kuin ala-asteella, eivätkä opettajiakaan kuulu kunnioittaa. Kirjan loppua kohden päivät muuttuvat vain hurjemmiksi, mutta uusia ystäviäkin Mimosa löytää.

Vaikka omasta ajastani peruskoulussa on jo kulunut useita vuosia, en usko että meno on kovinkaan paljon muuttunut. Tai jos on, niin kertokaa siitä minulle.  Olen kirjoittanut tarinan jotta nykyiset yläastelaiset ja toisaalta minua vanhemmat ihmiset voisivat verrata kuvailemiani tapahtumia omiin kokemuksiinsa.

Tämän miniromaanin saa nyt siis sähköisenä Elisa kirjasta, myöhemmin ilmestyy fyysinenkin versio. https://kirja.elisa.fi/ekirja/mimosakaverit-elamaa-ylaasteella

Suviauringon alla

Kuljemme alla auringon
-aika rientää ja suvi on.
Poimimme ruusuja elämän...
On hymyä huulilla ystävän!
Palvomme päiviä, valvomme yötä.
Lempi ja rakkaus seuraa myötä.

Muistojen polkuja poikin ja pitkin
rikkoja ruusujen juurilta kitkin
Ystävä! Katseesi tähtinä loisti.
Huolteni harhoja tieltäni poisti.
Öitäkin kirkasti päiväsi kulta,
lietsoen leimuten lemmentulta!

Hämyjen hetkinä illan suussa
varjotkin venyvät metsän puussa.
Metsien sineen aurinko hukkuu.
Suvituuli ja luontokin nukkuu.
Ja helmassa suojaisen kammion
unenkehto suo suloisen nautinnon.

Yö suvinen uhkuen lumojaan...
Kun uupuen vaivumme unelaan.
Unenrihmoista ystävä kutomaan
käy valkoista morsiushuntuaan.
Helkkäen heiluvi kangaspuu,
kultakuteet kun loimiin punoutuu...

On elämä suvisen taivaan alla
- valoa ja lämpöä tuhlaamalla.
Vaan suvi tulee ja menee myötä.
Taas monta päivää ja mustaa yötä,
kylväen kylmää kaamostaan,
palaten suveksi uudestaan.

Yötön yö

Keskikesän kunniaksi pitää päivittää blogia. Tässä siis yksi isovaarini runoista, henkilökohtainen suosikkini: Yötön yö.

Yötöntä yötä ma katselen
Ain´ pohjan taivahan alla.
Kas, aurinko yllä kunnasten
Suo valoaan tuhlaamalla.

Ja tenhoa, taikoja, suloja sen
Taas ihmisten kiittävän kuulen, 
Ja kiitollisuudesta nauttien
Saan siruja onnesta -luulen...

Ma menneitä muistoja muistelen
Ja muistojen mukana taivun.
Yön valossa silmäni huikaisten
Ma unhojen varjoon vaivun.

Hyvää juhannusta!

Iitu kesämökillä

Oli lämmin kesäaamu. Iitu oli ystävineen päättänyt lähteä viettämään lomaa Iitun kesämökille, joka sijaitsi pienellä mättäällä metsälammessa. He menivät sinne kaarnaveneellä.

”Ovatko kaikki mukana?” kysyi Iitu. ”Minä, Lilli, Piku ja Tommi. Hyvä! Siispä voimmekin lähteä.”

Tuuli tarttui veneen kaarnapurjeeseen, ja he kiitivät ulapalle

”Hui, kuinka täällä tuulee. Toivottavasti veneemme ei kaadu”, sanoi Lilli huolissaan.

”Ei se kaadu. Se on hyvä vene”, Iitu rauhoitteli ystäväänsä. ”Katsokaa! Tuolla mätäs jo näkyykin.”

Vene lipui rantaan. Tommi hyppäsi ensimmäisenä maihin ja sitoi veneen kanervikkoon. Toiset ottivat tavarat ja kantoivat ne sisälle.

”Onpa sinulla sievä mökki”, ihasteli Lilli.

”Oikein mukava”, myönsi Piku ja asettui nojatuoliin istumaan.

Kun ystävykset olivat tutustuneet paikkoihin, he päättivät tehdä jotakin hauskaa yhdessä. Tommi sai ajatuksen: ”Täällä on kovin kuuma. Mitä sanotte, jos menisimme uimaan.”

”Se on hyvä ehdotus”, innostuivat Iitu ja Lilli. Mutta Piku oli päättänyt leipoa mustikkapiirakan ja oli parhaillaan keräämässä marjoja sitä varten.

”Menkää te vain, mutta minä leivon nyt mustikkapiirakan.”

Piku lupasi, että kaikki saisivat maistaa piirakkaa, kun se olisi valmis.

Iitu, Lilli ja Tommi nauttivat uimisesta lämpimässä vedessä. He polskivat kilpaa rannassa ja sukelsivat pohjaan asti. Lopulta Iitu ja Lilli olivat aivan suippoja, sillä kävyille käy niin, kun he kastuvat.

”Piirakka on valmis!” huusi Piku.

Mökistä leijaili ihana tuoksu.

”Nami, nami! Meidän onkin jo nälkä.”

Toisten vielä mussuttaessa piirakkaa päätti Piku lähteä uimaan yksin. Hän kroolasi kauas rannasta, mutta sitten hänestä alkoi tuntua, ettei hän jaksanut uida. Piku alkoi vajota veden alle.

”Apua, en jaksa uida! Minä hukun!”

Muut kuulivat sen.

”Se on Piku! Hän on mennyt uimaan.”

He juoksivat rantaan ja miettivät, mitä heidän pitäisi tehdä. Silloin Iitu keksi, että he voisivat vetää Pikun rantaan pitkällä kaislalla.

                       Yhdessä Iitu, Lilli ja Tommi taittoivat kaislan ja ojensivat sitä kohti Pikua. Tämä tarttui siihen viimeisillä voimillaan.

Piku makasi rantahiekalla.

”Lupaathan, ettet enää koskaan mene uimaan yksin”, sanoi Lilli vakavalla äänellä.

”Lupaan varmasti”, sanoi Piku.

Iitu ja Tommi lämmittivät saunan.

”Mennäänpä nyt saunaan ja otetaan kunnon löylyt”, ehdotti Iitu.

Niin he viettivät rattoisan loman Iitun mökillä ja menivät monta kertaa uimaan. Yhdessä.

Olympialaiset

Mäntymetsässä järjestettiin olympialaiset. Se oli suuri tapahtuma, ja kaikista muista metsistä saapui urheilijoita sekä turisteja Iitun kotimetsään. Oli männynkäpyjä, kuusenkäpyjä ja tammenterhoja. Olipa vielä kastanjoitakin, jotka olivat saapuneet kaukaa eteläisestä Kastanjametsästä.

                

Iitukin aikoi osallistua. Hän oli harjoitellut kovasti pikajuoksua, hammastikun heittoa ja marmorikuulan työntöä.

Kisapaikalle keräänty paljon väkeä. Iitu, Milli ja Lilli jonottivat päästäkseen areenalle. Heidän joukkoonsa liittyi myös Piku. Hänkin aikoi viettää päivänsä urheillen.

”Hei, tuolla on Tommi, Iitu huusi.

”Aiotko sinäkin osallistua johonkin lajiin, vai tulitko ainoastaan seuraaman kisoja?”

”Voi kyllä minä aion. Olen harjoitellut marmorikuulantyöntöä, ja olenkin siinä jo melko hyvä. Kohta näemme, kuka on paras.”

Iitu ja Tommi toivottivat toisilleen menestystä. Sitten he istuivat penkille odottamaan kilpailujen alkamista.

Heidän viereensä tuli äänekäs joukko kastanjoita. Tai ainakin näistä yksi oli varsin puhelias.

”Minä olen varmasti paras ja voitan kaikki muut”, hän uhosi.

Hänen toverinsa vieressä koetti rauhoitella: ”Kuule Kille, et sinä voi olla noin varma voitostasi.”

”Kylläpäs voin, vai haluatko ottaa kanssani painiottelun ihan vain lämittelyksi?”

Ystävä vieressä ei sanonut enää mitään. Killekin istuutui paikoilleen. Olympiatuli saapui areenalle. Kaikki seurasivat sitä haltioituneina.

Sitten alkoivat varsinaiset klpailut. Ensimmäiseksi otettiin mittaa marmorikuulantyönnössä. Iitu, Tommi, Kille sekä muutama muu tammenterho ja käpy valitsivat itselleen marmorikuulat. Piku kiipesi korokkeelle ja kuulutti megafoniin:

”Kilpailijat! Asettukaa jonoon!”

Tommi oli ensimmäisenä vuorossa, mutta Killille se ei sopinut.

”Minä haluan olla ensimmäinen!”

”Ei se nyt käy”, sanoi Piku. ”Sinun on mentävä jonon viimeiseksi.”

Kille näytti vihaiselta.

”Hyvä on sitten”, hän mutisi. ”Minä olen ainakin sokerina pohjalla, saatte nähdä sen!”

Kaikki kilpailijat työnsivät kuulaa hienosti, myös Kille, muttei kuitenkaan niin hyvin, että olisi saanut kultamitalin. Voiton vei Tommi, hopealle ylsi eräs kuusenkäpy, ja pronssia sai Iitu. Siitäkös Kille suuttui.

 Seuraavaksi kilpailtiin pikajuoksussa. Kille päätti, että tällä kertaa hän olisi maalissa ensimmäisenä.

Oli Iitun vuoro lähettää juoksijat matkaan.

”Paikoillanne, valmiit, NYT!”

Kaikki pinkoivat niin lujaa, kuin jaloistaan pääsivät, mutta aivan kaikki eivät noudattaneet yhteisiä sääntöjä.

”Pois edestä, lahopää!” huusi Kille eräälle tammenterholle. Iitu ja yleisö seurasivat tyrmistyneinä.

”Hei, Kille! Noin ei saa tehdä!”

Mutta Kille ei siitä piitannut. Hän päätti oikaista nurmikon kautta maaliin.

”Hahaa! Olin ensimmäinen. Kultamitali tänne ja heti!

”Tuo ei ole sallittua”, sanoivat muut. ”Sinut hylättiin.”

Nyt Kille suuttui tosissaan ja meni nurkkaan murjottamaan. Kun Killen suoritus hylättiin, parhaita olivat kuusenkävyt. He saivat kolmoisvoiton. Muut kuusenkävyt katsomossa osoittivat suosiotaan villisti mitalien jaon aikana.

Viimeinen laji oli hammastikun heitto. Iitu ja Milli osallistuivat tähän lajiin. Heitä oli kuitenkin vain kaksi. Vielä tarvittiin kolmas.

”Kille! Haluatko tulla heittämään hammastikkua?”

Aluksi Kille kieltäytyi, mutta lopulta Iitu ja Milli saivat hänet muuttamaan mielensä.

”Tämä on hauskaa. Ei se ole niin vakavaa, jos ei ole paras, kunhan yrittää”, sanoi Milli Killelle.

Iitu heitti ensin, ja sitten Milli. Kumpainenkin heitti pitkälle. Viimein tuli Killen vuoro. Hänen hammastikkunsa lensi komeassa kaaressa yli kahden edellisen. Se lensi pisimmälle. Kastanjat hurrasivat Killelle, ja tämä hymyili tyytyväisenä.

Alkoi mitalien jako. Milli sai pronssia, ja Iitu hopeaa. Kille sai vihdoinkin kaipaamansa kultamitalin. Tällä kertaa ansaitusti.

Kolmikerroksinen maailma

Palaan taas käsittelemään Hiisilehdon maailmaa ja siinä esittelemääni muinaissuomalaista maailmankuvaa. Aihe on innostanut minua paljon. Muutama vuosi sitten lukiossa suoritin kuvataidediplomin, jonka aiheeksi valitsin esi-isiemme kolmikerroksisen maailman. Toteutin työni isotätini vanhoilla öljymaaleilla ja pohjina käytin kierrätettyjä taulupohjia. Kolme tauluani olivat esillä myös Tapiolan kulttuurikeskuksessa.
Muinaissuomalaiset uskoivat maan olevan litteä kiekko, jonka päällä oli kupuna taivas, Maanylinen. Sitä piti ylhäällä ja pyöritti pohjoisessa, eli maailman keskipisteessä, oleva Pohjannaula. Maan alla oli Maanalinen, Manala, jossa vainajat asuivat.

Maanylinen

Ylin tauluistani kuvastaa maailman ylintä kerrosta, taivasta eli Maanylistä. Entisajan suomalaiset uskoivat taivaan olevan kupu, jossa saattoi olla useitakin kerroksia. Taivasta kutsuttiin myös Taivaankanneksi tai Kirjokanneksi. Pohjantähti oli tärkeä taivaankappale, sillä sen uskottiin pitävän pystyssä koko Taivaankantta. Se kiinnitti Pohjannaulan Taivaankanteen ja siten Taivaankansi muine taivaankappaleineen pyöri Pohjantähden pysyessä paikoillaan. Monien muiden kansojen tavoin suomalaisetkin pitivät taivasta pyhänä ja useimpien jumalten asuinsijana. Täällä siis uskottiin muun muassa Ukko Ylijumalan asuneen vaimonsa Raunin kanssa.

Maa
Maa oli ihmisten, eläinten ja metsänhenkien asuinpaikka.
Se oli siis litteä kiekko tai levy, (jonka

saatettiin uskoa ajelehtivan veden päällä.) Pohjoinen oli keskellä. Se oli Maan tärkein paikka, sillä siellä sijaitsi Taivaankantta kannatteleva Pohjannaula. Tämä naula saatettiin kuvitella jonkinlaiseksi pylvääksi tai pyhäksi puuksi, Kalevalassakin mainituksi Tammeksi.
Tammen juuressa näkyvä vesi on Pohjanpyörre, puuta tai pylvästä pyörittävä virta, joka sai Taivaankannen pyörimään. Pyörre toimi myös porttina Maanaliseen. Pohjoinen, Pohjola, olikin paitsi tärkeä, myös pelottava ja kylmä paikka. Sellaisenahan se Kalevalassakin esitetään.
Reunalla, siellä missä Maa kohtasi kupumaisen Taivaankannen reunan, oli lämmin Lintukoto. Vain pienet lintukotolaiset mahtuivat elämään täällä, missä taivasta oli lähellä Maata. Paikan nimi tuli siitä, muuttolintujen uskottiin menevän sinne talveksi.

Maanalinen
Suomalaisessakin mytologiassa kuolleiden maailman

sijaitsi Maan alla. Paikkaa saatettiin kutsua Manalaksi tai Tuonelaksi. Siellä elelivät myös pelätyt peikot ja maahiset, jotka saattoivat joskus tulla elävien ihmisten luokse aiheuttamaan harmeja. Myyttien mukaan Maanaliseen saattoi nähdä kun katsoi veden pintaan heijastuvaa kuvaa. Siksi Alisen uskottiin olevan ylösalaisin. Tämän takia maalauksessani ruoho kasvaa yläreunassa. Perehdyin myös kalliomaalauksiin. Joutsen on, mikäpä muukaan, kuin Tuonelan joutsen. Vene on mahdollisesti Tuonelan virrassa kuolleita kuljettanut lautta. Se on ylös alaisin siksi, että kalliomaalauksissa kääntynyt vene symboloi kuolemaa.

Kuinka Iitun seikkailut alkoivat

Mäntymetsässä oli tuulinen päivä. Puhuri keinutteli puiden oksia niin, että neulasia satoi maahan kuin lunta. Erään männyn oksalla roikkui pieni käpy. Hänen nimensä oli Iitu.

         Iitu oli katsellut metsää oksaltaan jo tarpeeksi kauan. Nyt hän halusi mennä tutkimaan sitä lähempää, maan pinnalta.

”Tahtoisinpa jo alas. Täällä on niin tylsää vain katsella kaikkea”, Iitu huokaisi.

Silloin kova tuulenpuuska tarttui Iitun oksaan ja ravisteli sitä niin, että Iitua jo hiukan pelotti. Iitu tunsi irtoavansa oksasta.

”Huiii!” hän huusi.

Oksat viuhuivat Iitun ympärillä. Viimein hän tömähti pehmeille sammaleille.

”Olipa pudotus. No, nyt olen sitten täällä.”

Iitu kihisi jännityksestä. Hänen seikkailunssa voisi alkaa!

Ensimmäiseksi Iitu suuntasi kohti suurta kantoa, joka oli aivan hänen kotimäntynsä vierellä. Joku asui siinä. Kannossa oli pieni ovi ja ikkuna, jossa oli kodikkaat pitsiverhot. Oli kannossa savupiippukin, ja sieltä tuprusi savua.

                

Ovi oli auki, ja Iitu kurkisti sisään varovaisesti. Se oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Iitu ei edes tiennyt, mitä ne kaikki olivat.

”Tervehdys”, huikkasi rusettipäinen käpy. ”Minä olen Milli, ja tämä tässä on sisareni Lilli. Taidat olla aivan uusi käpy. Mikä sinun nimesi on?”

”Minun nimeni on Iitu. Hauska tutustua. Olettekin ensimmäiset, jotka olen tavannut.”

”Haluaisitko ostaa jotakin?” kysyi Milli.

”Ostaa? Tämä on siis kauppa. Ei minulla ole rahaa, sillä putosin juuri puusta.”

”Siltä sinä hieman näytätkin, mutta ei se mitään”, Lilli puuttui keskusteluun. ”Me voimme antaa sinulle tervetuliaislahjaksi jotakin. Mitä haluaisit?”

Iitu katseli tavaroita ja mietti pitkään, minkä valitsisi. Lopulta hän päätyi punaiseen huiviin. Hän sitoi sen kaulaansa ja ihaili itseään peilistä

”Kiitos paljon, mutta tietäisitteköhän, onko tässä jossakin kanto, johon voisin muttaa asumaan? Minulla kun ei vielä ole kotia.”

Milli ja Lilli kertoivat, että aivan naapurissa tosiaan oli kanto, johon Iitu saattoi muttaa vaikka heti. He lähtivät näyttämään sitä Iitulle.

                      Kanto oli pieni ja sammaloitunut. Katolla kasvoi jäkälää, ja oven yläpuolella kääpä. Se ei ollut yhtä kodikas, kuin Millin ja Lillin asunto, mutta kyllä siitä vielä viihtyisä tulisi, päätti Iitu. Hän lupasi Millille ja Lillille kutsuvansa nämä tupaantuliaisiin, kunhan saisi ensin sisustettua uuden kotinsa.

Iitu lähti metsään etsimään tarpeellisia esineitä. Hän löysi ensin puunpalasen, josta saisi mainion pöydän. Sitten vielä sammaleita sohviksi, sinikellon lampunvarjostimeksi ja pullonkorkin piirakkavuoaksi. Iitu katseli löytämänsä pullonkorkkia. Jos hän aikoisi kutsua vieraita, heille olisi tarjottava jotakin. Piirakka varmasti maistuisi. Ensin Iitun olisi löydettävä tarveaineita. Mitään syömiskelpoista ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan Iitu huomasi jotakin muuta.

                    Jokin suuri ja keltainen leijui narun päässä pienestä koivun taimesta. Se oli ilmapallo. Iitu päätti mennä tutkimaan sitä lähempää. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ilmapalloa ja oli hyvin kinnostunut löytämästään jännittävästä esineestä.

”Mistäköhän tämäkin on tänne metsään tullut”, mietti Iitu.

Hän päätti viedä ilmapallon kotiinsa koristeeksi, tupaantuliaisia varten. Iitu sai kuitenkin huomata, ettei se ollutkaan niin helppoa pienelle kävylle. Kun Iitu hiukan kiskoi narua, pallo irtosi vetäen Iitun mukanaan.

”Apua! Eihän tässä pitänyt näin tapahtua!”

Pian Iitu jo leijaili pallon kanssa korkealla ilmassa mäntyjen latvojen yläpuolella. Taakse jäivät hänen kotimäntynsä, sekä Lillin ja Millin kanto. Alhaalla näkyi suuria koivuja ja kuusia, mutta ne olivat paljon pienemmän näköisiä näin ylhäältä katsoittuina. Iitu huomasi metsän halki virtaavan puron, jota ei ollut ennen nähnyt. Häntä pelotti. Taas hän roikkui korkealla maan pinnasta, mutta tälläkertaa tuntemattoman esineen varassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin tämä esine oli matkalla.

                          Jonkin ajan kuluttua ilmapallo alkoi laskeutua alemmas. Ehkä sitä väsyttää lentäminen, ajatteli Iitu. Häntä ainakin väsytti. Nyt ilmapallo leijaili metsän korkeudella. Hän näki ympärillään kookkaita lehtipuita. Ne olivat tammia. Iitu ilmapalloineen ajelehti uhkaavasti kohti valtavan paksua tammipuuta. POKS! Pallo puhkesi terävään oksaan. Iitu jäi roikkumaan ilmapallon naruun. Hyvin varovaisesti hän hivutti jalkansa alemmalle oksalle ja istuutui alas ja huoahti helpotuksesta.

”Hei! Kuka sinä olet?” kuului ääni hänen vierestä. Se oli tammenterho.

”Olen Iitu. Entä sinä?”

”Tommi Tammenterho. Saanko kysyä, mistä sinä tänne tupsahdit?”

Iitu kertoi Tommille kaiken mitä hänelle oli tapahtunut sinä päivänä. Tommi kuunteli kiinnostuneena. Kun Iitu oli lopettanut, Tommi sanoi: ”Aikamoinen seikkailu! Voin näyttää, kuinka pääsemme alas täältä. Sitten voin auttaa sinut takaisin kotiisi ja tarvitsemasi marjatkin voin järjestää

”Voi, kuinka sinä olet kiltti. Tuhannet kiitokset!”

Tommilla oli salainen liukumäki tammen kuoren sisällä. Sitä pitkin saattoi liukua alas asti. ”Otetaan kovat vauhdit”, neuvoi Tommi.

”Jihaaa!” he kirkuivat vauhdin huumasta.

Lysti loppui, kun liukumäen päästä alkoi kajastaa valoa. Iitu ja Tommi lensivät suin päin heinikkoon. ”Sinullapa vasta on liukumäki”, sanoi Iitu. ”Tuommoisen minäkin haluaisin.

”Tule Iitu. Tuolla on metsämansikoita,”sanoi Tommi ja osoitti mätästä tammen juurella. Mansikoita oli paljon. Tommi ja Iitu keräsivät niitä heinänkorteen.

”Nyt näitä onkin jo tarpeeksi,” totesi Iitu. ”Voisitko näyttää, missä päin on Mäntymetsä?”

Tommi mietti hetken ja sanoi: ”Kävelymatkasta tulisi liian pitkä. Täällä virtaa kuitenkin puro Mäntymetsään päin.” Hän tarkoitti sitä puroa, jonka Iitukin oli nähnyt lentomatkallaan.

”Hyvä ajatus, mutta minulla pitäisi olla vene.”

”Voit lainata minun kaarnavenettäni.”

”Tule toki mukaan. Pidän tänään tupaantuliaiset. Sinäkin olet tervetullut, koska olet niin auttanut minua.”

Tommi ilahtui kutsusta. Niin he lähtivät yhdessä Tommin kaanaveneellä kohti Mäntymetsää. Ei mennyt pitkään, kun Iitu jo tunnisti seudun tutuksi.

”Tuolla on minun kotikantoni,” huudahti Iitu. Hän ja Tommi ohjasivat veneen puron penkereelle. Sitten he nousivat maihin ja ottivat mansikat mukaansa.

                      Iitu esitteli kotinsa Tommille. Tämän mielestä se oli oikein mukava.

”Rupeammeko nyt järjestämään niitä tupaantuliaisia?” kysyi Tommi.

”Ruvetaan vaan. Milli ja Lilli sanoivat tulevansa kello seitsemältä. Mitä haluaisit tehdä?”

”Haluaisin puristaa mehua näistä mansikoista, jos se vain sopii.

”Tottakai. Työnjako on sitten selvä. Sinä teet mehun, ja minä piirakan.”

Iitu ja Tommi ryhtyivät toimeen. Juuri kun he olivat saaneet mehun ja piirakan valmiiksi, oveen koputettiin.

”Hei Iitu! Onnea uuteen kantoon.”

”Kiitos, kiitos. Käykää peremmälle. Saanko esitellä, tässä on uusi ystäväni Tommi Tammenterho. Tässä ovat Milli ja Lilli.”

Millillä ja Lillillä oli jotakin mukanaan.

”Mitä tuossa laatikossa on?” Iitu kysyi.

”Näet kun avaat”, sanoi Lilli arvoituksellisesti.

Iitu avasi ja ilahtui suunnattomasti. Laatikosta paljastui iki-ihana astiasto.

”Tällainen minulta puuttuikin. Voimme kokeilla niitä heti. Olkaa hyvät ja käykää pöytään.”

Iitu tarjosi ystävilleen piirakkaa ja mehua. Kaikki olivat sitä mieltä, että ne maistuivat herkullisilta.

”Älkää minua kiittäkö”, sanoi Iitu ”Tommin ansiosta nämä herkut– ja muuten myös minä- olemme täällä. Enkä olisi saanut tätä kantoa ja astioita ilman Milliä ja Lilliä. Suur kiitos kaikesta!”

Sellainen oli Iitun ensimmäinen seikkailu.