Tulevaisuuden tarinat jatkuvat

 

Tulevaisuuden tarinoita trilogia on saanut nyt toisen osansa. Tällä kertaa tarina alkaa Roppana-robotin kohdalle osuneesta onnenpotkusta. Tässä on luettavissa kirjan ensimmäinen luku. 

1. Robotti Roppanaa onnistaa

Robotti Roppanan elämä oli työntekoa aamusta iltaan. Hän siivosi, kokkasi ja korjasi rikkoutuneet raketit. Hanski, Hunaja, Papu ja Pippuri olivat hänen ihmisensä, hänen omistajansa. Tänään Roppana lähti ostamaan heille ruokaa. Täytyi ostaa munia, leipää ja merilevää. Voitto Satanen oli sitten hyvä kauppias. Häneltä löytyi ihan kaikkea!

”Se tekee kolme pientä merihelmeä, kiitos”, sanoi iloinen kauppias. ”Tuleeko vielä jotakin?”

”Ei kiitos.”

Mutta kauppias halusi näyttää Roppanalle jotakin ja ojensi tälle laatikon, jossa oli arpoja. ”Kokeilepas onneasi yhden helmen hinnalla. Voitto joka kerta, hehheh!”

Ei arpoja olisi kuulunut ostaa, mutta Roppana tahtoi kokeilla onneaan. Hän ojensi kauppiaalle helmen maksuksi ja valitsi yhden arvoista. Olipas jännittävää! Hän tunnusteli sitä, avasi sen hitaasti ja luki: ”Matka Aurinkolaan!”

”Onneksi olkoon!” huudahti Voitto. ”Matkapalkinto on paras. Pääset putkilojunalla ensin Aurinkolaan, lämpimälle paratiisisaarelle. Sitten saat asua siellä ilmaiseksi. Hotelli on upealla paikalla aivan meren rannalla.”

”Ihanko tosi”, sanoi Roppana, jonka mielikuvitus alkoi laukata villisti kohti palmurantoja. Kuulosti upealta. Mutta entäpä Papu ja Pippuri ja muut? Mitä he tästä sanoisivat? Matka oli vain yhdelle. Olisi parasta antaa voittoarpa emännälle. Roppana kantoi ostoksensa korissa kotiin ihmistensä luo. Nämä odottivat jo nälkäisinä.

Roppana keitti levästä puuron ja teki voileipiä. Sitten hän toi padan pöytään. Ihmiset söivät hyvällä ruokahalulla. Roppana itse ei ruokaa kaivannut, robotti kun oli. Hän istui silti seuraksi. Hunaja kyseli, mitä Roppana oli tänään tehnyt.

”Haravoinut ja käynyt ostoksilla”, Roppana kertoi ja mietti hetken. ”Ja ostin vielä arvan.”

Kaikki katsoivat häntä ihmetellen. Oliko se voittoarpa?

”Kyllä. Voitin matkan...” Roppana sanoi ja ojensi kortin Hunajalle. ”Lämpimään Aurinkolaan. Mutta lippu on vain yhdelle.” Roppana katsoi Hunajaa epävarmana, mutta tämä tyrkkäsi kortin takaisin Roppanan käteen ja sanoi hymyillen: ”Sen kun lähdet vaikka heti. Olet ansainnut lomamatkan, sillä olet ollut kovin ahkera robotti!”

Roppanan lasiset silmät alkoivat loistaa ilosta. Lomamatka! Hiekkaranta, eikä työtä ollenkaan! Hän päätti heti mennä pakkaamaan.

 

 

 

 

Uudenvuoden runo isovaarini runokirjasta Muistojen satoa (1979)

 

Vuoden vaihtuessa

Vuosivanhus! Ilta ehtyy!

Varjo kaartuu yöhön ikuisuuden.

Askel haparoiva pysähtyy

riviin hautarivi avaruuden…

 

Niin, kuin kuteet loimilankoihin

ajan loimiin liittyy muistokuvat.

Aika rientää -vuosiniisihin

uudet loimet, kuteet kangastuvat.

 

Mennyt vuosi, mitä antoikin?

Mitä kuvas kertoo muistoineen?

Mitä kiitoksen osaisin

piirtää nauhaan hautaseppeleen?

 

Elo ehompiko arvoineen

jäämistösi vuosivanhukseni?

Uskon, toivon vuosiin tuleviin!

Voitko tallettaa ne lapsillesi?

 

Rauhaa, rakkautta toitkohan,

mielisuosiota ihmiselon?

Pyhän veljeyden soitkohan

suistaa sydämistä kauhun, pelon?

 

Hyvä tahto -missä viipyikin-

hyvä mieli -lahja laupeuden?

Vanha vuosi -näitä odotin

alla huoleni ja ankeuden.

 

Uusi vuosi, uusi toukokuu.

Uusi kylvö, uudet kynnöksemme…

Salli että mielet kirkastuu!

Sulle sykkiä saa sydämemme…

 

Onnen maahan seuraan onnekkain

rauhan silta salli rakentua!

Sielun synkimpään ja varjoisaan

anna aurinkosi kirkastua!

 

-Urho Ollikainen

 

 

 

  

Pippuri menee kouluun, ensimmäinen luku kirjasta "Tulevaisuuden tarinoita 1. 3000-luvulla"

Keltainen avaruusraketti puikkelehti halki tähtimeren. Hilpeä poika ohjasi alusta innoissaan. Hän oli vihdoin päässyt avaruuteen seikkailemaan! Hän käänsi vipua. Raketti pyöri ympäri. ”Juhuu”, poika iloitsi ja väisti meteoriittia. Yhtäkkiä hän olikin laskeutunut jollekin tuntemattomalle planeetalle. Siellä hän päätti kiivetä vuorelle. Vuoren rinteillä oli paljon lunta. Poika huomasi, että hänellä oli sukset jaloissaan. Sattuipa  sopivasti! Rinteellä oli hauska lasketella. Mutta riemu loppui yllättäen.

”Herää, Pippuri”, sanoi Robotti Roppana.

Avaruus oli vaihtunut huoneeseen ja raketti muuttunut vuoteeksi. Pippuri oli taas Maapallolla. Robotti osoitti kalenteria ja kertoi, että tänään oli syyskuun ensimmäinen päivä vuonna 3000. Ensimmäinen koulupäivä! Pippuri tunsi kouraisun vatsansa pohjassa. Ei hän olisi halunnut kouluun! Avaruudessa olisi paljon kivempaa! Mutta ei hänen auttanut vastustella. Hän pukeutui, söi yhden korpun ja valmistautui lähtöön.                                                              

Isoveli Papu kysyi, että jännittikö Pippuria. Kyllä todellakin jännitti! Entä jos koulussa tapahtuisi jotakin ikävää? Entä jos siellä olisi ilkeitä kiusaajia? Isoveli Papu vakuutteli, että koulussa olisi hauskaa. Siellä kerrottaisiin avaruudestakin. Papua kannatti uskoa, olihan tämä jo 10-vuotias ja käynyt koulua pitkään.

Hänen ja Roppanan kanssaan Pippuri lähti taivaltamaan mutkittelevaa tietä kohti koulua. Matkallaan he ohittivat puiston ja monia rakennuksia. Etäällä siintävä korkea torni herätti Pippurin mielenkiinnon. Tornin huipulla kimalteli valtava timantti. Hän tiesi, että tornissa asui keisari Kiko. Ehkäpä tästäkin kuulisi koulussa lisää.

Perillä odotti piha täynnä äänekkäitä lapsia. Papu tunsi heistä monia, mutta Pippuri ei ainuttakaan. Heidän luokseen tuli kaksi hilpeää tyttöä.

”Terve, Papu!” sanoi tyttö, joka kertoi nimekseen Rubiini. ”Hauska nähdä sinua taas.”

”Samoin sinua”, vastasi Papu.

Ujompi tyttö oli Safiiri, Rubiinin pikkusisko. Hänkin oli koulussa nyt ensimmäistä päivää. Pippuri oli juuri tervehtimässä tyttöjä, kun hän sai kipeän tällin takaraivoonsa. Palloa heitellyt poika juoksi kohti häntä ja käski olla varovaisempi.

”Sinun tässä pitäisi varoa”, sanoi Papu pallon omistajalle, mutta vilkas poika ei kuunnellut neuvoja.

Tämä päivä ei ala hyvin, huokaisi Pippuri itsekseen. Äkkiä hän sai muuta ajateltavaa. Koulun kello kilisi. Oli aika mennä sisälle.  

Nainen ja robotti seisoivat ovella.

 Nainen sanoi: ”Minä olen Marenki, opettajanne, ja tämä tässä on koulurobotti Sulevi. Tervetuloa kaikille!”

 Luokassa oppilaat istuutuivat tyynyille matalien pöytien ääreen. Keskellä huonetta oli suuri ja kiiltävä kuutiotelevisio. Nyt siinä ei näkynyt hahmoja, eikä siitä kuulunut ääniä tai tullut tuoksujakaan.  ”Täällä varmasti katsellaan tuota”, Pippuri sanoi Safiirille. ”Minun vanhempani ovat Hunaja ja Hanski nimeltään. He ovat töissä televisiostudiossa.”

Safiiri nyökkäsi. Kyllä hän oli heidät nähnyt.

Luokan nurkassa oli soittimia ja maalipurkkeja. Täällä tehtäisiin monenlaisia asioita. Pippuri vilkaisi taakseen. Papu ja muut vanhemmat oppilaat siirtyivät huoneen takaosaan. He ryhtyivät tekemään laskutehtäviä, mutta ekaluokkalaisten oli tutustuttava toisiinsa. Marenki-opettaja piti nimenhuudon. Aapi, Eevi ja Jokke olivat paikalla.

”Onko Pippuri Kukkala paikalla? Entä Safiiri Satanen?”, opettaja tiedusteli.   Safiiri viittasi. Satanen! Merkillinen sukunimi, ajatteli Pippuri. Safiiri kertoi, että hänen isänsä oli nimeltään Voitto ja äitinsä Laina. Näillä oli oma kauppa. ”Tule joskus ostoksille”, Safiiri sanoi.

Opettaja katsoi Safiiria ja Pippuria paheksuvasti. Jutteleminen kesken nimenhuudon ei ollut sallittua, mutta eiväthän uudet oppilaat  sitä vielä tienneet.

Uusia oppilaita oli ainakin viisitoista. Se riehakas pallopoika oli nimeltään Jyry, häntä Pippuri ei saattanut unohtaa. Jyry vääntelehti takapenkissä ja pyöritteli palloaan kärsimättömän näköisenä.

Seuraavaksi opettaja jakoi kaikille kirjat. Pippuri halusi heti tutustua omaansa. Kirjassa oli monta sivua ja numeroita ja kirjaimia. Pippuri avasi kirjan keskeltä ja  sivujen väliin ilmestyi avaruusmaisema. Se näytti yhtä aidolta kuin kuutiotelevision kuva.

Kirja vaikutti jännittävältä, mutta tänään ekaluokkalaiset eivät tarvinneet kirjoja. Sulevi-robotti kertoi, että nyt lähdettäisiin retkelle. Kaikki innostuivat kuulemastaan. Retket olivat yleensä hauskoja.

Siispä Sulevi johdatti lapset koulun pihan poikki asemalle, jonka ohi kulki läpinäkyvä putkilo.  ”Tässä kulkee putkilojuna”, Sulevi kertoi ja osoitti lähestyvää junaa, joka lipui asemalle ja pysähtyi äänettömästi. Lapset astuivat sisään Sulevin jäljessä.

Hetken päästä juna lähti liikkeelle. Se eteni lujaa, mutta kevyesti. Se leijui ilmassa?

”Täällä putkessa ei ole ilmaa ollenkaan”, kertoi Sulevi. ”Täällä on vain tyhjiö ja pieniä magneetteja, joiden varassa juna kulkee!” Lapset kuuntelivat kiinnostuneina. Kouluretkillä tosiaan sai oppia uusia asioita.

Keskustassa he astuivat ulos junasta. Asemalla oli iso kyltti jossa luki: ”KIKOLANDIA” Sulevi kysyi, tiesivätkö lapset mistä nimi johtui. Jyry arveli, että täällä olisi paljon kikoja. Ei se ollut oikea vastaus. Täällähän oli vain yksi Kiko, keisari! Ja hän asui Timanttitornissa. Lapset istuivat puiston nurmella ja katselivat tornia ihaillen. He olisivat ryhtyneet leikkimään, mutta Sulevi osoitti puiston toisella puolella olevaa lasista rakennusta. ”Tuolla on museo. Mennään katsomaan muovikautisia esineitä”, robotti kertoi ”Muovikausi oli 2000-luvulla. Silloin melkein kaikki tehtiin muovista.”

Museossa Pippuri ja Safiiri ihmettelivät esineitä.  Monia he eivät tunteneet lainkaan. Suuri ja ruosteinen hökötys seisoi nurkassa. Lapset tahtoivat tietää, mikä se oli.

 ”Se on vanha auto”, kertoi Sulevi. ”Ajatelkaa: sillä ei voi edes lentää.” Sulevi katsoi taakseen. Jokke ja Jyry olivat jääneet muista jälkeen. Nämä löntystivät hitaasti pyöritellen hyperpalloa jaloissaan. Sulevi ei pitänyt pallosta ja käski Jyryä heittämään sen ulos. Jyry totteli. Pallo teki kuitenkin yllättävän tempun. Se nimittäin osui oven karmiin ja kimposi siitä vastakkaiseen seinään.

”Hupsista”, säikähti Sulevi ja väisti palloa.

Hyperpallo ei suinkaan pysähtynyt, vaan poukkoili sinne tänne. Ensin se lensi päin vitriiniä, jossa oli vanhoja esineitä. Siitä se jatkoi matkaansa kohti vanhaa autoa, mutta Pippuri sattuikin olemaan siinä välissä. Hän päätti toimia ja hyppäsi niin korkealle kuin kykeni. Hän sai kuin saikin pallon kiinni.                        

Sulevi näytti helpottuneelta. Lapset puolestaan katsoivat Pippuria ihaillen. Tämä punastui saamastaan huomiosta. Jyry lähestyi Pippuria ja sanoi: ”Kiitos, että sait palloni kiinni.” Hän oli aikeessa napata pallonsa takaisin, mutta Sulevi oli nopeampi. Jyryn harmiksi robotti otti hyperpallon tiukasti käsiinsä ja sanoi: ”Minä pidän nyt huolen tästä riivatusta lelusta. Onneksi tuohon vitriiniin ei tullut jälkiä. Älä tuo enää palloasi kouluun!”

Jyry nyrpisti nenäänsä pettyneenä. Pian hän kuitenkin piristyi robotin ehdottaessa, että mentäisiin katsomaan seuraava huonetta. ”Siellä onkin jotain ihan toisenlaista.”

Kävi ilmi, että naapurihuone oli todellinen viidakko täynnä harvinaisia kasveja.

”Täällä kasvaa orkideoja”, sanoi Sulevi. ”Niitä on paljon nykyään. Muovikaudella ne olivat vähällä tukehtua saasteisiin ja kuolla kokonaan, mutta onneksi keisarimme suku pelasti niitä kasvihuoneeseensa.”

Orkideat olivat kerrassaan hienoja kukkia. Lapset eivät olleet ennen niitä nähneetkään, mutta nyt heidän silmiensä edessä oli kokonainen orkideametsä. Osa oli suuria, osa aivan pieniä ja monen värisiä. Safiiri piti violeteista orkideoista, mutta Pippurin mielestä musta oli tyylikkäin. Hän kumartui nuuhkimaan kukkia. Aluksi hän luuli, että ne kaikki tuoksuivat ihanalta. Mutta joukossa oli myös inhottavasti löyhkääviä lajeja. Sellainen sattui Jyryn eteen. Hän nuuhkaisi kukkaa ja irvisti inhosta. Sehän lemusi ihan kakalta! Jyryn mieleen hiipi velmu ajatus. Hän päätti tehdä kepposen.

”Jokke, tule tänne”, Jyry sanoi. ”Täällä on erityisen hieno orkidea! Sinä et takuulla kykene nuolaisemaan tuota orkideaa.”

”Kylläpäs pystyn”, Jokke väitti. ”Lyödäänkö vetoa?”

Jyry nyökkäsi, ja niin Jokke työnsi päänsä orkideaan. Hän huudahti inhosta ja aikoi vetäytyä kauemmaksi, mutta Jyry piti häntä paikoillaan. ”Kauemmin. Anna sille kunnon pusu!”

Jokke riuhtoi itsensä pois orkideasta ja näytti kalpealta. Häntä yökötti. ”Hyi olkoon”, hän sanoi ja antoi ylen. Orkidea jäi oksennusryöpyn alle. Jokke yski inhoten ja Sulevi huudahti kauhuissaan. Ei tällainen käynyt päinsä, että keisarillisten orkideoiden päälle oksenneltiin. Jokke totesi happamasti, että kaikki oli Jyryn syytä. Mutta Sulevi vain pudisteli päätään. ”Kamala onnettomuus. Saatamme joutua vaikka vankilaan!” Sulevi tuskaili. Lapset säikähtivät. Vankila ei kuulostanut kivalta.

Ja silloinkos kasvihuoneeseen ilmestyi puutarhurirobotti kastelukannun kanssa. Sulevi olisi kalvennut, jos olisi ollut ihminen. Hän asettui seisomaan haisevan kukan eteen.

”Hyvää päivää”, sanoi puutarhuri. ”On ilo nähdä lapsia tällä.”

Sulevi nyökkäsi ja seisoi paikallaan kuin tatti. Puutarhanhoitaja katsoi häntä ihmeissään. ”Voisitko siirtyä? Minun pitäisi kastella myös Löyhkäorkidea.

Sulevi väitti vastaan: ”Eeen oikeastaan. Et kai sinä sitä aio kastella? Ei sille saa antaa likaa vettä.”

”Kyllä minä tiedän mikä on liikaa”, sanoi puutarhuri hymyillen epäilevästi. ”Minä olen puutarhuri ja osaan kyllä työni.”

Sulevi siirtyi huokaisten. Hän valmistautui kuulemaan ankaria moitteita. Mutta niitä ei tullutkaan! Puutarhurirobotti vain katsoi orkideaa hieman yllättyneenä. Sulevi ryhtyi selittämään ja pyytelemään anteeksi.

”Ei tämä haittaa”, sanoi puutarharobotti. ”Kukkahan oli jo valmiiksi pahanhajuinen, mutta nyt se sai lannoitetta.”

Sulevi helpottui. Puutarhurirobotti kasteli kukkansa, toivotti hyvää päivänjatkoa ja lähti sitten tiehensä. Sulevi oli niin tyytyväinen, että päätti antaa lasten lähteä ulos. Pippuri ja kaverit ryntäsivät ulos nurmikentälle. Opettajarobotti salli heidän jopa heitellä hyperpalloa. Sitten lapset huomasivat nurmikon laidalla kioskin, jossa myytiin kaikenlaista hyvää. Pippuri oli aikeessa ostaa melonipirtelöä, mutta Jyry sanoi: ”Minä tarjoan sinulle sellaisen. Olethan niin hyvä ottamaan koppeja!” Jokellekin hän osti pirtelön, jottei tälle jäisi tästä päivästä niin paha maku suuhun.

Herkullista pirtelöä oli hauska ryystää uusien kavereiden seurassa. Jyrykin oli osoittautunut oikein reiluksi pojaksi. Kyllä Pippurilla tosiaan riitti kerrottavaa kotona ensimmäisestä koulupäivästään.

XVIII luku romaanista "Hiisilehto"

(Päähenkilö Päivikki lähtee toisen palvelijan sekä Väinämö-tietäjän kanssa viholliskylään levittämään väärää tietoa.)

En päässyt Ilmattaren puheille, mutta sen sijaan saapui Väinämö eräänä aamuna Savirantaan.

Tavalliseen tapaan minä pyörittelin hajamielisesti värttinää, jota olin oppinut käyttämään aina vain kätevämmin. Olin keskittynyt harmaaseen lankavyyhtiini ja säpsähdin, kun Punaparta kutsui minua.

”Täällä on Hakolan tietäjä-äijä. Erityisesti hän tahtoisi puhutella Päivikkiä.”

”Tulkoon sisään”, isäntä sanoi iloisen yllättyneellä äänellä ja tarttui tietäjää käteen toivottaen hänelle terveyttä. Miehet vaihtoivat kuulumisia ja minä höristin korviani kuullakseni mitä he minusta puhuivat.

”Olen lähdössä matkalle”, sanoi Väinämö arvoituksellisesti ja istuutui hetkeksi Harton viereen.

Kuulijat nyökyttelivät hiljaa, eivätkä kyselleet sen enempää. Minä tutkin tietäjän kasvoja. Hän ei tahtonut selitellä aikomuksiaan, hän tahtoi vain lähteä ja halusi myös minut mukaansa.

”Rekeni odottaa ulkona. Jos saisin tuon Päivikin mukaani, olisin tyytyväinen.” Tietäjä kysyi tätä Hartolta, mutta katsoi minuun vetoavasti. ”Päivikin kyvyille saattaa olla käyttöä, kunhan hän vain joutaa lähteä.”

”Toki Päivikki saa lähteä, jos sinä häntä kovasti tarvitset”, sanoi Kylli.

Kaikki katselivat minua uteliaina ja Hittavainenkin innostui nuolemaan nilkkojani. Nauris näytti innostuvan minun puolestani. Minä taas hieroin ohimoitani ja yritin saada vihjeen tulevasta. Vihje, mikä se olisi? Ai, niin tietenkin, jostain tärkeästä Väinämö puhui silloin kun viimeksi hänet näin Ilmattaren luona. En kysynyt mitään. Puin paksun viitan päälleni ja täytin kenkäni heinillä. Lattialla istuva Kuura tutki puukkoaan ja katsoi sitten meihin lähtijöihin. Isäntä huomasi hänen toimettoman olemuksensa ja sanoi tietäjälle: ”Jos kaipaat renkiä rekeäsi ohjaamaan, niin löytyy minulta sellainenkin.”

Kuura käänsi katseensa ylös yllättyneenä. Saisiko hänkin lähteä?

”No mikä ettei”, vastasi tietäjä. ”Kuura siis osaa käsitellä hevosia?”

”Osaa kyllä”, vakuutteli Harto. ”Niin, Kuura. Pääset ulos, joten pue takki yllesi.”

Kuura teki kuten käskettiin. Kohta me kolme seisoimme ulkona, jossa ilma tuntui niin raikkaalta ja erilaiselta tuvan hämyisen savun jälkeen. Aina tuntui siltä kuin olisi astunut toiseen maailmaan. Kuura hengitti syvään ja oikoi käsiään hymyillen.

”Minne ajamme?” hän kysyi.

”Tuon lakeuden yli, saarten toiselle puolelle”, Väinämö sanoi päättäväisesti.

Kuura katsoi häntä kysyvästi, mutta sai suustaan vain ähkäisyn. Hän ei ollut tottunut puhelemaan tai kyselemään, ei varsinkaan Väinämön kaltaisille vieraille. Minulle ei puhuminen tuottanut ongelmia, niinpä ryhdyinkin kyselemään Väinämöltä asioita.

”Liittyykö tämä rekiretki siihen mitä silloin Ilmattarelle kerroit?” minä kysyin.

Hän näytti muistelevan viimeisintä tapaamistamme Hiiden rajalla ja myönsi, että kyllä hän nyt oli aikeessa lähteä suunnitelmaansa toteuttamaan. Ilmeisesti hän kaipasi minun ja Kuuran apua.

”Ehkäpä olisi kerrottava Kuurallekin, mistä tässä matkassa on kysymys”, sanoin noustessani rekeen vanhan miehen viereen.

”Totta kai”, sanoi Väinämö hieman naurahtaen. ”Onhan hänen tiedettävä minne ajaa meidät.” Sitten hän vakavoitui ja taputti Kuuraa olkapäälle. ”Kuulehan, poika. Sinun on ajettava meidät Niemelle. Kyllähän sinä tiedät missä se on.”

”Kyllä tiedän”, sanoi renki ja nielaisi. Hän näytti melkein järkyttyneenä, mutta käski hevosen lähteä liikkeelle. Hän taisi odottaa kuulevansa lisää tietäjän aikeista. Siispä Väinämö selitti hänelle asiansa ja mitä aikoisi perille päästyään tehdä.

”Minä en kertonut Arijoutsillekaan tämän rekiretken tarkoitusta. Väitin lähteväni erään ystäväni luo turkiksia kauppaamaan”, Väinämö huokaisi ja osoitti jalkojamme lämmittäviä ketunnahkoja. ”Ja voimmehan me tietysti yrittää noita myydäkin. Mutta Arijoutsista ei sitten mainita sanaakaan. Sanotaan niemeläisille vain, että olemme ainoat terveet ja matkalla kauas pois Hakolasta omalle piilopirtillemme. Jos se ei toimi, annetaan rahaa”, tietäjä sanoi ja kääriytyi karhuntaljaan.

”Ainoat terveet?”, ihmetteli Kuura hiljaisella äänellä, jota tuskin erotimme reen jalasten suhinasta. ”Onko täällä joku sitten sairastunut?”

”Ei sentään”, Väinämö pudisteli päätään. ”En olekaan sinulle selittänyt suunnitelmaani vielä. Olemme menossa Niemelle varoittamaan sikäläisiä taudista, jotta he eivät tulisi Hakolaan. Kostoahan he janoavat, mutta pysyvät luultavasti poissa taudin pelottamina. Täytyy toivoa, että he ottavat varoituksemme todesta.”

”Kyllä kai he ottavat”, sanoi Kuura. ”Minä ainakin ottaisin.” Hän vakuutteli vielä, että uskoi suunnitelman toimivan. Minä kylläkin huomasin hänen olevan kaikkea muuta kuin vakuuttunut. Ei ihme, ajattelin. Niin paljon oli Hakolassa ja Savirannassa puhuttu niemeläisitä, että heitä pidettiin jo melkein kalman väkenä. Ei se tunne aivan väärä ollut, kalma ja Niemelä olivat tosiaankin liittyneet yhteen viimekuukausina. Kyllä minäkin hieman arastelin tätä retkeä, en kuitenkaan niin paljon että jalkojani olisi pakottanut tai selkääni kivistänyt. Olin melko rauhallinen istuessani reessä Väinämön vierellä. Tunnustelin sulkaa turkkini alla, se oli ainakin mukana.

Matka kävi venerannan kautta jäiselle kentälle. Kuura hoputti hevosta, joka asteli reippaasti harja hulmuten kohti pohjoista. Kyyti oli tasaisen mukavaa, enkä tuntenut huolta edes yrittäessäni nähdä enteitä. Edes lintuja ei näkynyt. Eipä tietenkään, eihän niillä olisi järven jäällä ollut mitään tekemistä. Kotosaari jäi vasemmalle puolellemme. Minä juutuin sitä tarkkailemaan. Saaren lumiset, lehdettömät, puut raapivat siniharmaata Taivasta oksillaan. Savu kiemurteli Taivaalle kummankin pirtin lakeisesta, mutta ihmisiä ei näkynyt. He olivat sisällä kylmältä piilossa, ehkä syömässä lämmintä keittoa, eikä rannalla ollut ketään kenelle olisin vilkuttanut. Siitä olin hieman pettynyt.

Reki kulki tasaisesti ohi Pikkuluodon ja kivien, jotka valkoisina nousivat esiin jäästä. Ne näyttivät lumen keskellä pienemmiltä kuin mitä ne oikeastaan olivat. Kuura hidasti reen kulkua. Hän vilkuili sivuilleen ja kääntyi katsomaan Väinämöä, muttei ehtinyt kysyä mitään kun tietäjä jo ryhtyi antamaan ajurille ohjeita: ”Aja tuonne”, hän sanoi. ”Aja tuon saaren länsipuolelta. Tiedäthän, että Pikkuluodon lähellä on vaarallisia virtauksia. Näkki vaanii paikossa, joissa jää on heikkoa.”

”Hyvä on”, Kuura sanoi.

Näkki! Siitä Salme aina varoitteli. Nyt tuo ikävä otus asui jään alla, eikä siitä ollut vaivaa kunhan vain kulki kantavalla jäällä. Kuura kannusti Väinämön hevosta laukkaamaan ja minä kurkistelin laidan yli jäälle. Täällä oli käynyt muitakin: suksen jälkiä oli ja jonkun rekikin oli tästä kohtaa ajanut. Ehkä reitti siis oli turvallinen. Olihan se! Kotosaari oli jo kaukana takana ja ohitimme saaren, jonka rannoilla nökötti jokunen tupa. Kalastajia hekin olivat verkoista päätellen, mutta enpä heitä tuntenut. Edessäni Kuura istui selkä suorana. Väinämö puolestaan vilkuili ympärilleen ja ryhtyi tekemään pieniä lettejä partaansa, kai näyttääkseen erilaiselta.

Kyyti alkoi unettaa minua. Painoin silmät hetkeksi umpeen. Tunsin kuinka talven kalpea Aurinko tuli esiin pilvien takaa. Minä tunsin olevani toisaalla, vaikka karhuntalja kutitti poskeani. Silmäluomieni alla näin kaikenlaista. Luntakin oli, valkoista maisemaa ainakin. Mutta mikäs tuo sitten on, mumisin. Kookas ruskea eläin lähestyi minua sumun takaa. Huomasin, kuinka koukeroiset sarvet sillä oli päässään. Hirvi!

Silloin reki tärähti hieman ja minä avasin silmäni. Edessäni jolkotteli vain rekeä vetävä hevonen, jota Kuura ohjaili kärsivällisesti. Näkemäni hirvi oli ollut pelkkää unta, mutta minusta näky oli tuntunut kovin todelliselta. Rypistin otsaani. Oliko tuo sarvipää ollut se sama, jota olimme kerran yrittäneet saada saaliiksi? Oli siinä ainakin ollut jotain omituista ja tärkeääkin. Näky merkitsi jotakin taatusti.

Väinämö katsoi minua ja kysyi: ”Mikä sinulle tuli, kun noin tähyilet rantoja? Näitkö siellä jotakin mielenkiintoista?”

”En siellä…” sanoin epäröiden. ”Muualla kylläkin.”

Väinämö katsoi minua vakavana ja sanoi: ”Kerrohan minulle kaikki enteesi, joita havaitset. Siksi sinut mukaan halusinkin. Kaksi näkijää näkee kaksin verroin enteitä ja havaitsee vaaratkin paremmin.”

”Toki kerron, mutta ainoa mitä näin oli jonkinmoinen uni. Siinä oli hirvi, ei muuta.”

”Vai, hirven…” sanoi Väinämöinen melko huolettomana. ”Mitä lie se tarkoittaa.”

”Sen näemme”, sanoin mutten voinut olla asiaa miettimättä. Ajatukseni keskeytti Väinämön innokkaan vakava huomautus. Niemi, määränpäämme tuli näkyviin. Huurteinen ranta näytti samanlaiselta kuin järven kaikki muutkin rannat. Harmaita hirsitaloja pilkisti puiden seasta, savua tuprusi Taivaalle ja muutama ihminen liikuskeli rannassa. Mitä lie olivat tekemässä, he taisivat huomata meidät.

Minä siristin silmiäni ja yritin nähdä kaikki mahdolliset enteet, mitä jumalilla oli tarjota. Edelleenkään ei silmiini sattunut mitään erityisen uhkaavaa, vaikka kyllä se oli myönnettävä että jäätävä tuuli tervehti meitä kun käännyimme kohti Niemeä. Kylmä tuulahdus sai ainakin Väinämön vavahtamaan. Hänen äänensä värisi, kun hän sanoi: ”Muistakaa sitten, että minä olen kiertelevä tietäjä ja te olette minun orpoja sukulaislapsiani.”

”Miksi meidän on sellaista sanottava?” Kuura kysyi ja käski hevosen hidastaa käyntiä.

Väinämö selitti, että olisi parasta esittää tuntematonta. Olisi parasta olla vain yhdentekeviä kulkureita, jotka sattumalta olivat eksyneet Niemelle. Eihän Arijoutsin ystävistä täällä varmastikaan pidetty. Minä pyörittelin ajatusta mielessäni ja tunsin suussani karvaan maun. Väinämöllä oli hyvä suunnitelma. Hän oli kokenut tietäjä ja osasi varmasti keskustella Ikitierankin kanssa. Ken ties hän saisi tämän unohtamaan kiukkunsa Hakolan päällikköä kohtaan.

Reki saapui Niemen kylän portille. Paaluaitaan nojaili yksinäinen, tylsistyneen näköinen, vartiomies, joka oli pukeutunut niin paksusti harmaisiin turkkeihin, ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenänpää. Vartija katsoi meitä ja kysyi: ”Keitä te olette?”

”Matkalaisia”, Väinämö sanoi kun ei muuta vastausta keksinyt.

Kuura nousi omalta paikaltaan ja tarjosi sitten kättään vanhalle tietäjälle, jotta tämä pääsisi sujuvasti pois reestä. Väinämö korjaili lakkinsa asentoa, minkä jälkeen hän otti kainaloonsa nipun turkiksia. Minä hyppäsin ketterästi lumiselle pihalle. Portinvartija tuli luoksemme rauhallisesti kävellen, eihän meissä ollut mitään uhkaavaa. Ei ollut vartijassakaan, minä totesin. Tuuli vain pöllytti kevyttä lunta. Katselin Väinämöä ja yritin aistia hänen ajatuksiaan. Ne olivat ristiriitaisia. Välistä hän oli varma ja määrätietoinen, kohta hänen äänensä taas värähti hermostuksesta. Kuura vain seisoi hiljaa tietäjän vierellä.

”Niin, mistä te tulette?” Kysyi vartija. ”Oletteko aikeessa tulla päällikkömme luokse vierailulle?”

”Voisimme tulla”, Väinämö sanoi. ”Meillä olisikin tärkeää asiaa.”

Vartija viittilöi kohti porttia ja kehotti meitä seuraamaan. Äsken satanut lumi narisi jalkojeni alla, kun lähdin kulkemaan Väinämön perässä. Reki sai jäädä paaluaidan viereen, mutta hevosen Kuura päästi vapaaksi ajokkimme edestä ja talutti sen sitten mukaamme. Väinämö nyökytteli päätään hyväksyvästi ja totesi, että hevonen tosiaan ansaitsi päästä suojaan lepäämään ja kauraa rouskuttamaan. ”Sitä saan varmasti ostettua”, tietäjä sanoi ja ravisteli rahamassia. ”Kyllä Viima on tauon ansainnut tuotuaan meidät tänne asti.”

Viima! Mikä sopiva nimi, ajattelin ja vedin turkkia tiukemmin ympärilleni. Mistä tuo kylmä puhallus niskaani kävi? Hieroin käsiäni yhteen. Käskin itseni rauhoittua. Kohta pääsisimme sisään savuiseen lämpöön. Väinämöllä olisi oikeat sanat valmiina.

En ollut koskaan aiemmin käynyt Ikitieran mailla, enkä edes kuvitellut millaista Niemellä olisi. Taloissa ei ollut mitään erikoista: Harmaasta hirrestä ne oli pystytetty ja lunta oli täälläkin. Tämä kylä ei ollut tasaisella Maalla kuten Hakola. Niemeläisten kylänraitti nousi loivasti ylös kohti päällikön asumusta.

”Tätä tietä”, sanoi vartiomies. ”Eihän täällä muita teitä olekaan.”

Niemen kylä oli kovin hiljainen. Ihmiset olivat vetäytyneet taloihinsa. Ehkä jotkut miehet olivat lähteneet metsästysmatkalle. Yksi huppupäinen mies siivosi polkua lumesta ja katsoi meitä uteliaana.

Ikitieran talo jökötti korkeimmalla paikalla. Olipa se korkea! Katto piirtyi jyrkkänä Taivasta vasten. Kuurakin tutki talon muotoa niska kallellaan ja hymyili ihailevasti. ”Minusta tämä näyttää Ari… päällikönkin taloa suuremmalta”, hän sanoi.

”Siellä on tilaa monelle asukkaalle”, sanoin ja vilkuilin järvelle päin. Eihän tämä kukkula mikään vuori ollut, mutta kyllä sen laelta näki melko pitkälle. Tuolta saaren takaa oli rekemme tullut. Käänsin katseeni Väinämöön, joka viittasi kädellään meitä seuraamaan. Viima oli saanut lepopaikan pientä maksua vastaan. Me pääsisimme nyt itsensä Ikitieran taloon vieraiksi. Valkean harmaa piha vaihtui synkkään huoneeseen, mutta ennen kuin lämmin ilma ehti pyyhkiä kasvojani, osui katseeni oven yläpuolelle kiinnitettyyn koristukseen.

Hirven pääkallo! Luiset sarvet törröttivät seinästä. Kuinka sattuikaan: Arijoutsillahan oli tuollainen samanlainen oman ovensa yllä! Tästä kallosta siis olin nähnyt enteen. Niin otaksuin.

”Tule jo, Päivikki!” Kuuran ääni käski kynnykseltä. ”Et kai tahdo jäädä pakkaseen seisoskelemaan.”

”Tulen, tulen.”

Sisällä kuului innokasta juttelua. Ruokakin tuoksui houkuttelevasti. Väinämö sanoi meille hiljaa, että kertoisi asiansa päällikölle. Meidän tulisi pysytellä oven suussa ellei kukaan pyytäisi istumaan. Pian kuitenkin eräs piikatyttö osoitti meille paikan, jossa voisimme levähtää.

Asetuimme kapealle penkille oven viereen. Kaksi suttuista koiraa tuli nuuskimaan jalkojamme.

”Mitä nuo tahtovat?” tuhahti Kuura. ”Luulevatko saavansa meiltä ruokaa?”

”Ne ovat uteliaita. Tahtovat tutustua meihin”, sanoin, enkä antanut koirien häiritä. Eivät sellaiset vanhat piskit meitä uhanneet. Kohotin katseeni, kurkotin nähdäkseni eteenpäin. Paikaltamme me näimme koko salin, vaikka pitkän huoneen hämärään ei hyvin erottanutkaan. Taljojen pehmustamalla korokkeella istui isäntä Ikitiera. Hänen yllään oli karvareunainen viitta ja arvokas, sininen, pitkä paita. Viitan reunan alta pilkisti jotakin kiiltävää. Se taisi olla miekan kahva! Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Miekka. Arijoutsilta varastettu miekka. Eikö tuon aseen näkeminen ollut aiemmin herättänyt minussa ikäviä tunteita? Kyllä vain. Halusin unohtaa miekan ja keskityin katselemaan päällikön saappaita. Hyvissä varoissa oli tämäkin mies. Sen saattoi päätellä paitsi talosta myös miehen itsensä ulkomuodosta. Kasvoista oli kuitenkin vaikea erottaa piirteitä. Tai sitten en edes tahtonut erottaa. 

Sen huomasin, että Ikitiera pyyhkäisi suunpieltään hihaansa. Hän oli perhekuntansa kanssa nauttinut juuri aterian ja pyysi nyt vierasta tulemaan lähemmäs. Väinämö teki kuten isäntä toivoi, mutta Kuura ja minä jäimme taka-alalle, eikä Väinämö vaivautunut esittelemään meitä. Hän vain sanoi olevansa kiertelevä tietäjä, joka oli saapunut orpojen sukulaislastensa seurassa Ikitieraa varoittamaan. Hän selitti: ”Minä olen Väi.. Väinö nimeltäni. Tulen etelästä… Hakolasta.”

”Niinkö?” murahti talon isäntä. ”Onko sinulla jotakin kerrottavaa sikäläisistä?”

Väinämö raapi niskaansa ja nyppi palmikoitua partaansa. Kai hän yritti puhua epätavallisen matalalla äänellä ja yskähteli teeskennellen vilustunutta. ”Voi kuulkaa, Hakolassa riehuu jokin kummallinen tauti.”

Isäntä nojautui polviinsa. Hän näytti kiinnostuneelta ja käski Väinämön jatkaa asiaansa. ”Millainen tauti?”

”Mikä lie kirous, minä arvelin nähdessäni päällikön sairaan palvelijan. Hänellä oli kuumetta ja pilkkuja kasvoissa. Sairaita oli muitakin. Osa heistä selvisi, mutta monet se tauti oli vienyt Manalaan. Kirous se varmaan oli. Ehkä he ovat suututtaneet jumalat.”

Kaikki huoneessa olijat tuijottivat Väinämöä ja kuuntelivat tiedonjanoisina hänen uutisiaan. Tietäjän vaiettua Ikitiera tuhahti vahingoniloisesti. ”Saattaapa todellakin olla, että rangaistus on langennut heidän niskaansa.” Hän kääntyi katsomaan vanhahkoa naista, joka taisi olla heidän noitansa. Minä vältin katsomasta tätä pientä vaimoa. Hänellä saattoi olla mahtaviakin kykyjä, joita käyttäisi ties mihin. Ajatus huolestutti minua. Toisaalta ei hän ainakaan ollut onnistunut hakolalaisille sairauksia manaamaan. Kunhan vain Väinämö saisi asiansa sanotuksi, kunhan hän vain ei jäisi valheistaan kiinni.

Väinämön yskähdys säikähdytti lähellä istuvia ihmisiä.

”Hakolaan ei kannata mennä ollenkaan. Mekin lähdimme sieltä heti”, hän sanoi ja lisäsi, että meidän olisi pian taas jatkettava matkaa.

Tuli rasahteli keskellä huonetta ja valaisi mietteliään näköisen Ikitieran kasvoja. Väinämö ja kaikki muutkin olivat hetken hiljaa. Ovi narahti takanamme, hieman valoa lankesi lattialle ja joku astui sisään. Nuori mies oli varustautunut turkiksiin niin peittävästi, etten kyennyt erottamaan. Olisiko siinä ollut Ohto?

”Saanko tiedustella, millä asioilla olet liikkeellä?” Ikitiera kysyi. ”Miksi te Hakolassa olitte ja mikä toi teidät nyt tänne?”

Väinämö rykäisi ja vastasi: ”Kauppoja me olemme tehneet. Taljoja on vieläkin muutama.”

Ikitiera katsoi häntä alta kulmien epäilevän näköisenä. Väinämö odotti päällikön vastausta niskaansa raapien. Kuura katsoi minua kuin apua anoen.

”Sinä vanha mieskö olet noita taljoja hankkinut? No, ehkäpä olet vetreää lajia”, Ikitiera naurahti ja sai sanoillaan Väinämönkin hymyilemään. ”Meille sinä et niitä saa kaupattua, sillä täällä on aitat täynnä ketunnahkoja”, sanoi Ikitiera ja jatkoi: ”Mutta eipä se mitään. Minusta on hauskaa saada ystävämielisiä vieraita, jotka vieläpä varoittavat minua vaaroista.” Sitten hän nousi seisomaan sanoen: ”Jääkää toki hetkeksi istumaan, jotta saan tarjota teille juomista.”

Väinämö vilkaisi meitä. Me istuimme lähekkäin ja nojasimme seinään. Kuura ilahtui kuullessaan, että saisimme jotakin juodaksemme ja syödäksemme. Epäilemättä tuota rapeaa lihaa, joka paistui liekkien yläpuolella. Lipaisin huuliani. Rekiretki oli tehnyt minustakin nälkäisen. Päällikön käskystä yksi piioista leikkasi meille siivut paistista. Mikä lahja! Sitten hän ojensi Väinämölle tuopillisen sahtia. Minä ja Kuura saimme juoda sitä yhteisestä astiasta. Kuura nielikin siitä suurimman osan ja röyhtäisi lopuksi. ”Tällaista en olekaan ennen saanut”, hän sanoi. ”Tästähän tuli kannattava retki.”

Väinämö tyhjensi tuoppinsa melko hitaasti. Hän vaihtoi muutaman sanan vieressä istuvien miesten kanssa. Ymmärsin että he olivat renkejä. Minä ja Kuura emme tietenkään käyneet ihmisten kanssa juttusille, ja olimme vain tyytyväisiä kun meille ei suotu suurta huomiota, olisimmehan voineet sanoa jotakin huolimatonta.

”Kiitos vielä vieraanvaraisuudestanne!” sanoi Väinämö kättään kohottaen ja nousi paikaltaan. Hän antoi meillekin lähtökäskyn, niinpä me puimme turkistakit päällemme. Päällikkö Ikitiera sanoi olevansa ilahtunut vierailustamme ja toivotti meille turvallista matkaa.

Turvallista. Sana särähti korvaani. Voisiko matkalla olla vaaroja?

Kun pääsimme ulos pimenevän Taivaankannen alle, siniseen hämyyn, koimme varmasti kaikki saman helpotuksen. Raikasta ilmaa oli helppo hengittää. Minä ainakin tunsin itseni entistä kevyemmäksi. Kuura veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja päästi höyrypilven suustaan. Hymyillen hän totesi, että voisi toistekin lähteä ajuriksi. Väinämökin käveli kevyin askelin tallille, jossa Viima odotti levänneenä.

”Kas niin. Meidän työmme on nyt tehty. Turkiksetkin säästyivät. Ja näitä pieniä hopeaisia jäi…” Väinämö oli niin tyytyväinen, että antoi pienen palkkion tallipojalle.

Kuura talutti Viiman portille ja valjasti sen reen eteen. Hän tarjosi kättään ensin Väinämölle, sitten minulle, mutta me pääsimme nousemaan kyytiin ilman apuakin. Niinpä me asetuimme vällyjen väliin. Pimeän myötä tähdet olivat muuttuneet kirkkaammiksi. Kuu nousi metsän takaa suurena ja kirkkaana. Sen muoto toi mieleeni hopeisen kolikon jollaista Väinämö oli äsken käsitellyt. Ennen kuin Kuura tarttui ohjaksiin, käänsi hän katseensa Taivaalle.

”Onpa komea kuutamo”, hän sanoi. ”Rahko suo valoa matkallemme.”

”Se on totta”, myönsi Väinämö ja minä tunsin värähtäväni.

Kosketin taikasulkaani.

”Totisesti Kuu paistaa. Sen valossa me näemme ja meidätkin nähdään”, Väinämö sanoi hitaasti osoittaen kukkulan päällä ylenevää kylää. ”Meidän ei pidä lähteä etelään suorinta tietä.”

”Kiertotietäkö on käytettävä?”

”Kyllä vain, Kuura.”

Kuura pälyili ympärilleen, ohjasti reen tutuille jäljille, mutta ei kääntynytkään etelään vaan niemen kärjen kohdalta jatkoi länteen. Hän osoitti vastarantaa ja kysyi, pitäisikö kiertää edessä oleva saari pohjoisen puolelta. Eihän meillä vaihtoehtoja ollut montakaan.

”Ohjaa sinne vain”, sanoi Väinämö huolettomasti.

Minä taas tunsin äkkiä kutinaa selässäni. Ei kai siellä kirppuja ollut. Ei sentään. Se oli jotain muuta. En voinut vain istua paikallani, vaan tarkkailin Kuun valaisemaa maisemaa. Niemi oli jäänyt jo kauas taakse, eikä uusia taloja ilmaantunut näköpiiriin. Reen jalakset piirsivät jäljet puhtaaseen, koskemattomaan, lumeen joka kiilteli vähäisessä valossa. Onneksi ei sentään satanut lunta. Pyry olisi hankaloittanut matkantekoa.

Saari osoittautui hyvin pitkäksi. Sen ranta oli autio ja vieras. Pohjoisen puolellakin näkyi rantaa, mutta se oli kaukana. Jokunen pieni luoto oli edessämme, mutta niilläkään ei tainnut olla asukkaita. Minua puistatti.  Hetkeä aiemmin olin ollut helpottunut päästyäni pois Ikitieran talosta. Mutta nyt tuo tunne oli poissa.

”Kuinkahan kauan meidän on jatkettava tämän saaren rantaa pitkin?” pohdin hiljaa.

”Sen me näemme”, sanoi Väinämö, jonka äänessä oli nyt jo hieman epävarmuutta. Hän katsoi minuun ja kysyi, aistinko jotakin.

”Enpä tiedä varmasti. Minua vain epäilyttää tämä paikka. Emmehän tunne näitä seutuja lainkaan. Vai tunnetko sinä? Oletko käynyt täällä?”

Väinämö pudisteli päätään. Minä puolestani nojauduin polviini, rypistin otsaani ja mietin: Miksi me tietäjät välillä tiesimme ja välillä olimme kovin epävarmoja? Miksei meillä voinut olla luontaista suuntavaistoa? Minä nimittäin aavistelin jotain ja samaa aavisteli Väinämökin varmasti. Pian olisimme eksyksissä.

Pitkän saaren ranta tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Synkkien kuusten katveeseen ei edes Kuun valo ylettänyt. Oli arvoitus, mitä kaikkea luminen saari kätki itseensä. Paksu hanki peitti rannan kivikot ja kaislat. Kuura käski nyt Viiman hidastaa. ”Tästä kai käännymme etelään.”

”Niin juuri”, Väinämö sanoi. ”Ja sitten taas itään. Kohta tulemme varmasti samoille reiteille.” 

Kuura tähyili tähtiä. Niiden mukaan linnut osasivat lentää. Kaukaisilla merilläkin merimiehet kulkivat taivaanvalojen mukaan, mutta eihän Kuura, sen paremmin kuin minä tai Väinämökään, ollut merimies. Hän ei tähtiä tuntenut, sillä ei hänen ollut koskaan tarvinnut liikuskella muualla kuin Hakolassa ja lähimmissä metsiköissä.

Saaren eteläpuolella on pienempiä luotoja, jotka olivat hyvin likellä suurta tuntematonta saarta. Kuura ohjasi niitä kohden, mutta minä tiesin esteitä olevan edessä. Olin oikeassa. Terävän näköinen kivikko ympäröi saaria. Tummat hahmot olivat kuin jonkin veden olennon kamalia hampaita.

Väinämö huokaisi. Taas olisi jatkettava matkaa eteenpäin epätietoisena. Väinämö sanoi tämän Kuuralle, joka nyt kääntyi katsomaan meitä kyytiläisiä. Kuinka kummassa me olimme epätietoisia, hän taisi ihmetellä. Mehän olimme molemmat tietäjiä. Vai olimmeko, minä ajattelin ja kylmä hiki virtasi pitkin selkärankaani. Meitä oli monenlaisia näkijöitä. Toisilla oli paremmat kyvyt kuin toisilla, niinhän oli asian laita. Väinämö aina vähätteli itseään sanoen olevansa vain tarinankertoja ja kanteleensoittaja, joka monilla matkoillaan oli oppinut asioita. Silloinkin hänen puolestaan olivat suunnistaneet muut. Viestejä jumalilta hän sai harvoin, siksi Ilmattareenkin aina turvauduttiin vaikeimmissa tapauksissa.

Ehkäpä Ilmatar olisi ollut etevä suunnistamaan. Häntä emme nyt rekeemme saaneet. Hänen jälkeensä taisin olla minä se, jolla oli mahtavimmat lahjat. Miten kamala olikaan tuo ajatus! Jäykistyin istumaan ja katsoin eteeni näkemättä mitään. Ei näkynyt ainoatakaan valoa eikä taloa. Ympärillä oli vain jäätä ja synkkiä saaria, joita emme olleet ennen nähneet. Olimme totisesti eksyksissä. Viima veti meitä eteenpäin yhä vain, ei se huolehtinut suunnasta. Kuura pohti minne nyt olisi käännyttävä. Hän odotti saavansa käskyn Väinämöltä, mutta ei tämä vastannut.

Sen sijaan Väinämö puhui minulle: ”Ehkä sinulla on jotakin käsitystä siitä, minne nyt kääntyä.”

”Oi voi, eipä taida olla.”

”Jotenkin minusta silti tuntuu, että sinä osaisit ratkaista ongelmamme. Jospa sinä siirtyisit kuskinpaikalle. Ehkä vaistosi varassa osaisit ohjata meidät kotiin.”

Kuura katsoi minuun anovasti. Hän taisi todellakin pelätä ja sanoi: ”Päivikki… Kuulehan.”

”Niin”, minä sanoin ja katsoin häntä suoraan kimaltaviin silmiin.

”Osaathan sinä tien?”

”Luulisin”, sanoin ja tartuin Kuuraa olkapäistä. Hän kaipasi jotain lämmintä. Hän kaipasi halausta. Siksipä puristin häntä itseäni vasten. Vakuuttelin hänelle, että kyllä me kotiin löytäisimme. Kuura nyökkäsi ja katsoi minua tutkivasti. Yllättäen tunsin märän hipaisun poskellani.

”Kuura.. Mitä sinä nyt tuolla tavalla?”

”Anteeksi”, kuiskasi Kuura.

Voi, voi, Kuura, minä ajattelin. Enhän minä pienestä suukosta pahastunut! Minua vain hermostutti saamani tehtävä. Mistä minä oikean tien löytäisin?

Kylmä lumi kutsui minua.

Astuin alas reestä. Lumi narisi tossujeni alla. Yritin heilutella kylmenneitä varpaitani. Hieroin käsiäni. Minä huomasin odottavani jotakin. Väinämökin päätti tulla jaloittelemaan. Hän oli kylmissään ja kaipasi liikuntaa. Kuurakin värisi vilusta. Hän hieroi käsiään yhteen ja piti niitä hetken kainaloissaan. Hänen hampaansa kalisivat. Oliko se vain kylmyyttä vai pelkoa? Hän pyyhki nenäänsä ja sanoi surkeana: ”Minä ainakin olen ihan jäässä. Mitähän Savirannassakin ajatellaan kun meitä ei sinne kuulu!”

”Hys”, minä sanoin hänelle ja kehotin menemään suojaan taljojen alle.

Kuulin jotakin.

Kuura hautautui susitaljan suojaan. Väinämökin asettui takaisin paikalleen. Minä vain tuijotin Kuuta ja sen valaisemaa hankea. Liikkuiko siellä jokin? Vilkaisin Viimaa. Sen olisi luullut haistavan jos pedot olisivat piirittäneet meitä, mutta se seisoi aivan rauhallisena seuraava käskyä odottaen. Minäkin tunsin oloni kumman levolliseksi ja jäsenenikin lämpenivät yllättäen. Kuun valossa meitä lähestyi sarvipäinen eläin. Se asteli minua kohti hitaasti ja juhlavasti, ja sen sarvikruunu loisti kuin oudonmuotoinen soihtu.

”Sinut minä tunnenkin”, huokaisin haltioituneena. ”Hirvi. Totisesti Hiiden Hirvi.”

Iso eläin nuuhki minua. Sen täytyi muistaa minut.

Mutta mitä se nyt aikoi?

Minä vilkaisin reessä istuvia. Nämä vaikuttivat nukkuvilta, eivätkä sanoneet tai tehneet mitään. Minä kyselin Hirveltä, mitä se täällä teki? Tuliko se ehkä meitä eksyneitä auttamaan? Se päästi matalan äänen, käveli hitaasta Viiman luo ja nuuhki sitä. Hevonen katsoi tulijaa rauhallisesti, ikään kuin hohtavasarvisessa hirvessä ei olisi mitään erikoista. Mahtava eläin asettui Viiman edelle, päästi hörähdyksen ja lähti kävelemään hitaasti. Minä olin ottanut ohjakset käsiini, mutta ei minun sitä olisi tarvinnut tehdä sillä Viima oli ottanut tuon sarvipäisen eläimen oppaakseen.

Ensin kuljimme tavanomaista vauhtia, mutta Hiiden Hirveä ei hidas löntystely miellyttänyt. Se näytti hyppivän eteenpäin ja kiihdytti vahtinsa huimaan laukkaan. Se juoksi sarvet hohtaen läpi pimeiden metsien. Minä hämmästyin kuinka Viima pysyi sen tahdissa, sehän oli vain tavallinen hevonen. Sen se kuitenkin teki; viiletti harja hulmuten Hirven perässä ja hirnui iloisesti. Täksi yöksi se sai lainata Hiiden voimia.

Minä nautin siitä matkasta! Se oli hauskinta mitä muistin kokeneeni. Se oli totisesti ihmeellistä, kuinka pehmeästi rekemme kulki, hetken se tuntui lentävän. Hihitys karkasi suustani. Lisää lisää, eihän tämän matkan tarvitsisi loppua ollenkaan.

Mutta loppui se kuitenkin. Hiiden hirvi toi meidät oikeaan paikkaan, se tiesi mistä olimme lähteneet. Savirannan piha näytti samanlaiselta kuin aina ennenkin. Pimeä talo seisoi kinosten keskellä tähtitaivaan alla ja savua kohosi yläilmoihin lumisen katon raosta. Kukaan ei meitä ollut huomannut. Kukaan ei tullut meitä vastaan. Kukaan ei saanut nähdä Hiiden Hirveä. Mitä tuumivat takanani istuvat? Vasta reen pysähdyttyä vilkaisin taakseni. Sanoin hiljaa: ”Olemme nyt tulleet perille.”

Huohotin vielä innostuksesta, mutta Väinämö vain venytteli jäseniään. Minä hämmennyin ja petyinkin. Vanha mies oli torkkunut koko matkan, eikä nuorempikaan ollut saanut kokea matkan taikaa: Kuurakin tuhisi unisena vällyjen alla.

”Sinähän löysit tien!” huudahti Väinämö ja löi kätensä yhteen. Hän iski minulle silmää ja sanoi, että tiesi voivansa luottaa kykyihini. Sitten hän ravisteli Kuuraa hereille.

Minä hymähdin tietäjän kiitteleville sanoille. Enhän se minä ollut joka reitit tunsi. Hirvi se oli. Vilkaisi olkani yli, sinne missä tuo ihmeellinen olento oli hetki sitten seissyt sarvet loistaen. Mutta nyt se oli mennyt tiehensä. Puraisin huultani harmistuneena, olisin halunnut hyvästellä oppaamme.

Viima vei Väinämön rekineen Hakolaan, mutta ennen lähtöään tietäjä vielä kiitti meitä avusta. Hän kehui meitä tärkeiksi: onnekkaiksi ja viisaiksi nuoriksi, joista olisi hyötyä kaikille hakolalaisille. Minä ja Kuura nyökkäsimme hänelle hyväksyvästi, enkä minä edelleenkään selitellyt mitään matkan tapahtumista. Jäimme hetkeksi seisomaan aitan vierelle. Kuu valasi Väinämön matkaa ja sanoin olevani varma, että hän nyt pääsisi turvallisesti perille. Ilma tuntui ihmeellisen lämpimältä. Kunpa vain retkemme nyt olisi tuottanut jonkinlaista tulosta. Siitä en ollut ollenkaan varma.

”No, Päivikki. Eikö mennä jo sisään lämpimään?”

”Mennään vain.”

Seurasin Kuuraa polulle, mutta vilkuilin vielä reen jälkiä. Kyllä niiden seassa näkyi myös sorkan painaumia. Ei se ollut unta, vaikka hetken olin sitäkin epäillyt. Nuori renki vain vihelteli tyytyväisenä ja avasi oven varovaisesti. Hän tervehti hiljaa Punapartaa, joka istui puoliunessa oven vierellä, kaiketi meitä odottamassa. Kuura ei tuntunut muistavan mitään, ei kerrassaan mitään mitä rekiretkellä oli tapahtunut. Ehkä se oli sittenkin hyvä niin, minä huokaisin mielessäni ennen kuin käperryin Nauriin viereen ja nukahdin.

Pääsiäisrunoutta

Isovaarin runokirjasta löytyi taas ajankohtaista runoutta. 

Tuska

Tarhaan Getsemanen hiljaisen

näet polvistuneen ihmisen.

Valvoo puolestasi rukoillen,

verta tuskissansa hioten.

Yössä suruttoman maailman,

alla syntitaakan painavan,

yksin huokaa, muistaa hukkuvat:

ystävänsä, jotka nukkuvat.

Yksin kalkin katkerimman juo.

Pelastuksen armon meille suo.

Neuvoo ystävänsä -synteineen-

läpi tuskain, tulla ristilleen.

Jos isku ruoskan, oka ohdakkeen

koskee sydämeesi syntiseen,

silloin kirkastettu ristin tie

sinut pelastajan luokse vie.