XVIII luku romaanista "Hiisilehto"

(Päähenkilö Päivikki lähtee toisen palvelijan sekä Väinämö-tietäjän kanssa viholliskylään levittämään väärää tietoa.)

En päässyt Ilmattaren puheille, mutta sen sijaan saapui Väinämö eräänä aamuna Savirantaan.

Tavalliseen tapaan minä pyörittelin hajamielisesti värttinää, jota olin oppinut käyttämään aina vain kätevämmin. Olin keskittynyt harmaaseen lankavyyhtiini ja säpsähdin, kun Punaparta kutsui minua.

”Täällä on Hakolan tietäjä-äijä. Erityisesti hän tahtoisi puhutella Päivikkiä.”

”Tulkoon sisään”, isäntä sanoi iloisen yllättyneellä äänellä ja tarttui tietäjää käteen toivottaen hänelle terveyttä. Miehet vaihtoivat kuulumisia ja minä höristin korviani kuullakseni mitä he minusta puhuivat.

”Olen lähdössä matkalle”, sanoi Väinämö arvoituksellisesti ja istuutui hetkeksi Harton viereen.

Kuulijat nyökyttelivät hiljaa, eivätkä kyselleet sen enempää. Minä tutkin tietäjän kasvoja. Hän ei tahtonut selitellä aikomuksiaan, hän tahtoi vain lähteä ja halusi myös minut mukaansa.

”Rekeni odottaa ulkona. Jos saisin tuon Päivikin mukaani, olisin tyytyväinen.” Tietäjä kysyi tätä Hartolta, mutta katsoi minuun vetoavasti. ”Päivikin kyvyille saattaa olla käyttöä, kunhan hän vain joutaa lähteä.”

”Toki Päivikki saa lähteä, jos sinä häntä kovasti tarvitset”, sanoi Kylli.

Kaikki katselivat minua uteliaina ja Hittavainenkin innostui nuolemaan nilkkojani. Nauris näytti innostuvan minun puolestani. Minä taas hieroin ohimoitani ja yritin saada vihjeen tulevasta. Vihje, mikä se olisi? Ai, niin tietenkin, jostain tärkeästä Väinämö puhui silloin kun viimeksi hänet näin Ilmattaren luona. En kysynyt mitään. Puin paksun viitan päälleni ja täytin kenkäni heinillä. Lattialla istuva Kuura tutki puukkoaan ja katsoi sitten meihin lähtijöihin. Isäntä huomasi hänen toimettoman olemuksensa ja sanoi tietäjälle: ”Jos kaipaat renkiä rekeäsi ohjaamaan, niin löytyy minulta sellainenkin.”

Kuura käänsi katseensa ylös yllättyneenä. Saisiko hänkin lähteä?

”No mikä ettei”, vastasi tietäjä. ”Kuura siis osaa käsitellä hevosia?”

”Osaa kyllä”, vakuutteli Harto. ”Niin, Kuura. Pääset ulos, joten pue takki yllesi.”

Kuura teki kuten käskettiin. Kohta me kolme seisoimme ulkona, jossa ilma tuntui niin raikkaalta ja erilaiselta tuvan hämyisen savun jälkeen. Aina tuntui siltä kuin olisi astunut toiseen maailmaan. Kuura hengitti syvään ja oikoi käsiään hymyillen.

”Minne ajamme?” hän kysyi.

”Tuon lakeuden yli, saarten toiselle puolelle”, Väinämö sanoi päättäväisesti.

Kuura katsoi häntä kysyvästi, mutta sai suustaan vain ähkäisyn. Hän ei ollut tottunut puhelemaan tai kyselemään, ei varsinkaan Väinämön kaltaisille vieraille. Minulle ei puhuminen tuottanut ongelmia, niinpä ryhdyinkin kyselemään Väinämöltä asioita.

”Liittyykö tämä rekiretki siihen mitä silloin Ilmattarelle kerroit?” minä kysyin.

Hän näytti muistelevan viimeisintä tapaamistamme Hiiden rajalla ja myönsi, että kyllä hän nyt oli aikeessa lähteä suunnitelmaansa toteuttamaan. Ilmeisesti hän kaipasi minun ja Kuuran apua.

”Ehkäpä olisi kerrottava Kuurallekin, mistä tässä matkassa on kysymys”, sanoin noustessani rekeen vanhan miehen viereen.

”Totta kai”, sanoi Väinämö hieman naurahtaen. ”Onhan hänen tiedettävä minne ajaa meidät.” Sitten hän vakavoitui ja taputti Kuuraa olkapäälle. ”Kuulehan, poika. Sinun on ajettava meidät Niemelle. Kyllähän sinä tiedät missä se on.”

”Kyllä tiedän”, sanoi renki ja nielaisi. Hän näytti melkein järkyttyneenä, mutta käski hevosen lähteä liikkeelle. Hän taisi odottaa kuulevansa lisää tietäjän aikeista. Siispä Väinämö selitti hänelle asiansa ja mitä aikoisi perille päästyään tehdä.

”Minä en kertonut Arijoutsillekaan tämän rekiretken tarkoitusta. Väitin lähteväni erään ystäväni luo turkiksia kauppaamaan”, Väinämö huokaisi ja osoitti jalkojamme lämmittäviä ketunnahkoja. ”Ja voimmehan me tietysti yrittää noita myydäkin. Mutta Arijoutsista ei sitten mainita sanaakaan. Sanotaan niemeläisille vain, että olemme ainoat terveet ja matkalla kauas pois Hakolasta omalle piilopirtillemme. Jos se ei toimi, annetaan rahaa”, tietäjä sanoi ja kääriytyi karhuntaljaan.

”Ainoat terveet?”, ihmetteli Kuura hiljaisella äänellä, jota tuskin erotimme reen jalasten suhinasta. ”Onko täällä joku sitten sairastunut?”

”Ei sentään”, Väinämö pudisteli päätään. ”En olekaan sinulle selittänyt suunnitelmaani vielä. Olemme menossa Niemelle varoittamaan sikäläisiä taudista, jotta he eivät tulisi Hakolaan. Kostoahan he janoavat, mutta pysyvät luultavasti poissa taudin pelottamina. Täytyy toivoa, että he ottavat varoituksemme todesta.”

”Kyllä kai he ottavat”, sanoi Kuura. ”Minä ainakin ottaisin.” Hän vakuutteli vielä, että uskoi suunnitelman toimivan. Minä kylläkin huomasin hänen olevan kaikkea muuta kuin vakuuttunut. Ei ihme, ajattelin. Niin paljon oli Hakolassa ja Savirannassa puhuttu niemeläisitä, että heitä pidettiin jo melkein kalman väkenä. Ei se tunne aivan väärä ollut, kalma ja Niemelä olivat tosiaankin liittyneet yhteen viimekuukausina. Kyllä minäkin hieman arastelin tätä retkeä, en kuitenkaan niin paljon että jalkojani olisi pakottanut tai selkääni kivistänyt. Olin melko rauhallinen istuessani reessä Väinämön vierellä. Tunnustelin sulkaa turkkini alla, se oli ainakin mukana.

Matka kävi venerannan kautta jäiselle kentälle. Kuura hoputti hevosta, joka asteli reippaasti harja hulmuten kohti pohjoista. Kyyti oli tasaisen mukavaa, enkä tuntenut huolta edes yrittäessäni nähdä enteitä. Edes lintuja ei näkynyt. Eipä tietenkään, eihän niillä olisi järven jäällä ollut mitään tekemistä. Kotosaari jäi vasemmalle puolellemme. Minä juutuin sitä tarkkailemaan. Saaren lumiset, lehdettömät, puut raapivat siniharmaata Taivasta oksillaan. Savu kiemurteli Taivaalle kummankin pirtin lakeisesta, mutta ihmisiä ei näkynyt. He olivat sisällä kylmältä piilossa, ehkä syömässä lämmintä keittoa, eikä rannalla ollut ketään kenelle olisin vilkuttanut. Siitä olin hieman pettynyt.

Reki kulki tasaisesti ohi Pikkuluodon ja kivien, jotka valkoisina nousivat esiin jäästä. Ne näyttivät lumen keskellä pienemmiltä kuin mitä ne oikeastaan olivat. Kuura hidasti reen kulkua. Hän vilkuili sivuilleen ja kääntyi katsomaan Väinämöä, muttei ehtinyt kysyä mitään kun tietäjä jo ryhtyi antamaan ajurille ohjeita: ”Aja tuonne”, hän sanoi. ”Aja tuon saaren länsipuolelta. Tiedäthän, että Pikkuluodon lähellä on vaarallisia virtauksia. Näkki vaanii paikossa, joissa jää on heikkoa.”

”Hyvä on”, Kuura sanoi.

Näkki! Siitä Salme aina varoitteli. Nyt tuo ikävä otus asui jään alla, eikä siitä ollut vaivaa kunhan vain kulki kantavalla jäällä. Kuura kannusti Väinämön hevosta laukkaamaan ja minä kurkistelin laidan yli jäälle. Täällä oli käynyt muitakin: suksen jälkiä oli ja jonkun rekikin oli tästä kohtaa ajanut. Ehkä reitti siis oli turvallinen. Olihan se! Kotosaari oli jo kaukana takana ja ohitimme saaren, jonka rannoilla nökötti jokunen tupa. Kalastajia hekin olivat verkoista päätellen, mutta enpä heitä tuntenut. Edessäni Kuura istui selkä suorana. Väinämö puolestaan vilkuili ympärilleen ja ryhtyi tekemään pieniä lettejä partaansa, kai näyttääkseen erilaiselta.

Kyyti alkoi unettaa minua. Painoin silmät hetkeksi umpeen. Tunsin kuinka talven kalpea Aurinko tuli esiin pilvien takaa. Minä tunsin olevani toisaalla, vaikka karhuntalja kutitti poskeani. Silmäluomieni alla näin kaikenlaista. Luntakin oli, valkoista maisemaa ainakin. Mutta mikäs tuo sitten on, mumisin. Kookas ruskea eläin lähestyi minua sumun takaa. Huomasin, kuinka koukeroiset sarvet sillä oli päässään. Hirvi!

Silloin reki tärähti hieman ja minä avasin silmäni. Edessäni jolkotteli vain rekeä vetävä hevonen, jota Kuura ohjaili kärsivällisesti. Näkemäni hirvi oli ollut pelkkää unta, mutta minusta näky oli tuntunut kovin todelliselta. Rypistin otsaani. Oliko tuo sarvipää ollut se sama, jota olimme kerran yrittäneet saada saaliiksi? Oli siinä ainakin ollut jotain omituista ja tärkeääkin. Näky merkitsi jotakin taatusti.

Väinämö katsoi minua ja kysyi: ”Mikä sinulle tuli, kun noin tähyilet rantoja? Näitkö siellä jotakin mielenkiintoista?”

”En siellä…” sanoin epäröiden. ”Muualla kylläkin.”

Väinämö katsoi minua vakavana ja sanoi: ”Kerrohan minulle kaikki enteesi, joita havaitset. Siksi sinut mukaan halusinkin. Kaksi näkijää näkee kaksin verroin enteitä ja havaitsee vaaratkin paremmin.”

”Toki kerron, mutta ainoa mitä näin oli jonkinmoinen uni. Siinä oli hirvi, ei muuta.”

”Vai, hirven…” sanoi Väinämöinen melko huolettomana. ”Mitä lie se tarkoittaa.”

”Sen näemme”, sanoin mutten voinut olla asiaa miettimättä. Ajatukseni keskeytti Väinämön innokkaan vakava huomautus. Niemi, määränpäämme tuli näkyviin. Huurteinen ranta näytti samanlaiselta kuin järven kaikki muutkin rannat. Harmaita hirsitaloja pilkisti puiden seasta, savua tuprusi Taivaalle ja muutama ihminen liikuskeli rannassa. Mitä lie olivat tekemässä, he taisivat huomata meidät.

Minä siristin silmiäni ja yritin nähdä kaikki mahdolliset enteet, mitä jumalilla oli tarjota. Edelleenkään ei silmiini sattunut mitään erityisen uhkaavaa, vaikka kyllä se oli myönnettävä että jäätävä tuuli tervehti meitä kun käännyimme kohti Niemeä. Kylmä tuulahdus sai ainakin Väinämön vavahtamaan. Hänen äänensä värisi, kun hän sanoi: ”Muistakaa sitten, että minä olen kiertelevä tietäjä ja te olette minun orpoja sukulaislapsiani.”

”Miksi meidän on sellaista sanottava?” Kuura kysyi ja käski hevosen hidastaa käyntiä.

Väinämö selitti, että olisi parasta esittää tuntematonta. Olisi parasta olla vain yhdentekeviä kulkureita, jotka sattumalta olivat eksyneet Niemelle. Eihän Arijoutsin ystävistä täällä varmastikaan pidetty. Minä pyörittelin ajatusta mielessäni ja tunsin suussani karvaan maun. Väinämöllä oli hyvä suunnitelma. Hän oli kokenut tietäjä ja osasi varmasti keskustella Ikitierankin kanssa. Ken ties hän saisi tämän unohtamaan kiukkunsa Hakolan päällikköä kohtaan.

Reki saapui Niemen kylän portille. Paaluaitaan nojaili yksinäinen, tylsistyneen näköinen, vartiomies, joka oli pukeutunut niin paksusti harmaisiin turkkeihin, ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenänpää. Vartija katsoi meitä ja kysyi: ”Keitä te olette?”

”Matkalaisia”, Väinämö sanoi kun ei muuta vastausta keksinyt.

Kuura nousi omalta paikaltaan ja tarjosi sitten kättään vanhalle tietäjälle, jotta tämä pääsisi sujuvasti pois reestä. Väinämö korjaili lakkinsa asentoa, minkä jälkeen hän otti kainaloonsa nipun turkiksia. Minä hyppäsin ketterästi lumiselle pihalle. Portinvartija tuli luoksemme rauhallisesti kävellen, eihän meissä ollut mitään uhkaavaa. Ei ollut vartijassakaan, minä totesin. Tuuli vain pöllytti kevyttä lunta. Katselin Väinämöä ja yritin aistia hänen ajatuksiaan. Ne olivat ristiriitaisia. Välistä hän oli varma ja määrätietoinen, kohta hänen äänensä taas värähti hermostuksesta. Kuura vain seisoi hiljaa tietäjän vierellä.

”Niin, mistä te tulette?” Kysyi vartija. ”Oletteko aikeessa tulla päällikkömme luokse vierailulle?”

”Voisimme tulla”, Väinämö sanoi. ”Meillä olisikin tärkeää asiaa.”

Vartija viittilöi kohti porttia ja kehotti meitä seuraamaan. Äsken satanut lumi narisi jalkojeni alla, kun lähdin kulkemaan Väinämön perässä. Reki sai jäädä paaluaidan viereen, mutta hevosen Kuura päästi vapaaksi ajokkimme edestä ja talutti sen sitten mukaamme. Väinämö nyökytteli päätään hyväksyvästi ja totesi, että hevonen tosiaan ansaitsi päästä suojaan lepäämään ja kauraa rouskuttamaan. ”Sitä saan varmasti ostettua”, tietäjä sanoi ja ravisteli rahamassia. ”Kyllä Viima on tauon ansainnut tuotuaan meidät tänne asti.”

Viima! Mikä sopiva nimi, ajattelin ja vedin turkkia tiukemmin ympärilleni. Mistä tuo kylmä puhallus niskaani kävi? Hieroin käsiäni yhteen. Käskin itseni rauhoittua. Kohta pääsisimme sisään savuiseen lämpöön. Väinämöllä olisi oikeat sanat valmiina.

En ollut koskaan aiemmin käynyt Ikitieran mailla, enkä edes kuvitellut millaista Niemellä olisi. Taloissa ei ollut mitään erikoista: Harmaasta hirrestä ne oli pystytetty ja lunta oli täälläkin. Tämä kylä ei ollut tasaisella Maalla kuten Hakola. Niemeläisten kylänraitti nousi loivasti ylös kohti päällikön asumusta.

”Tätä tietä”, sanoi vartiomies. ”Eihän täällä muita teitä olekaan.”

Niemen kylä oli kovin hiljainen. Ihmiset olivat vetäytyneet taloihinsa. Ehkä jotkut miehet olivat lähteneet metsästysmatkalle. Yksi huppupäinen mies siivosi polkua lumesta ja katsoi meitä uteliaana.

Ikitieran talo jökötti korkeimmalla paikalla. Olipa se korkea! Katto piirtyi jyrkkänä Taivasta vasten. Kuurakin tutki talon muotoa niska kallellaan ja hymyili ihailevasti. ”Minusta tämä näyttää Ari… päällikönkin taloa suuremmalta”, hän sanoi.

”Siellä on tilaa monelle asukkaalle”, sanoin ja vilkuilin järvelle päin. Eihän tämä kukkula mikään vuori ollut, mutta kyllä sen laelta näki melko pitkälle. Tuolta saaren takaa oli rekemme tullut. Käänsin katseeni Väinämöön, joka viittasi kädellään meitä seuraamaan. Viima oli saanut lepopaikan pientä maksua vastaan. Me pääsisimme nyt itsensä Ikitieran taloon vieraiksi. Valkean harmaa piha vaihtui synkkään huoneeseen, mutta ennen kuin lämmin ilma ehti pyyhkiä kasvojani, osui katseeni oven yläpuolelle kiinnitettyyn koristukseen.

Hirven pääkallo! Luiset sarvet törröttivät seinästä. Kuinka sattuikaan: Arijoutsillahan oli tuollainen samanlainen oman ovensa yllä! Tästä kallosta siis olin nähnyt enteen. Niin otaksuin.

”Tule jo, Päivikki!” Kuuran ääni käski kynnykseltä. ”Et kai tahdo jäädä pakkaseen seisoskelemaan.”

”Tulen, tulen.”

Sisällä kuului innokasta juttelua. Ruokakin tuoksui houkuttelevasti. Väinämö sanoi meille hiljaa, että kertoisi asiansa päällikölle. Meidän tulisi pysytellä oven suussa ellei kukaan pyytäisi istumaan. Pian kuitenkin eräs piikatyttö osoitti meille paikan, jossa voisimme levähtää.

Asetuimme kapealle penkille oven viereen. Kaksi suttuista koiraa tuli nuuskimaan jalkojamme.

”Mitä nuo tahtovat?” tuhahti Kuura. ”Luulevatko saavansa meiltä ruokaa?”

”Ne ovat uteliaita. Tahtovat tutustua meihin”, sanoin, enkä antanut koirien häiritä. Eivät sellaiset vanhat piskit meitä uhanneet. Kohotin katseeni, kurkotin nähdäkseni eteenpäin. Paikaltamme me näimme koko salin, vaikka pitkän huoneen hämärään ei hyvin erottanutkaan. Taljojen pehmustamalla korokkeella istui isäntä Ikitiera. Hänen yllään oli karvareunainen viitta ja arvokas, sininen, pitkä paita. Viitan reunan alta pilkisti jotakin kiiltävää. Se taisi olla miekan kahva! Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Miekka. Arijoutsilta varastettu miekka. Eikö tuon aseen näkeminen ollut aiemmin herättänyt minussa ikäviä tunteita? Kyllä vain. Halusin unohtaa miekan ja keskityin katselemaan päällikön saappaita. Hyvissä varoissa oli tämäkin mies. Sen saattoi päätellä paitsi talosta myös miehen itsensä ulkomuodosta. Kasvoista oli kuitenkin vaikea erottaa piirteitä. Tai sitten en edes tahtonut erottaa. 

Sen huomasin, että Ikitiera pyyhkäisi suunpieltään hihaansa. Hän oli perhekuntansa kanssa nauttinut juuri aterian ja pyysi nyt vierasta tulemaan lähemmäs. Väinämö teki kuten isäntä toivoi, mutta Kuura ja minä jäimme taka-alalle, eikä Väinämö vaivautunut esittelemään meitä. Hän vain sanoi olevansa kiertelevä tietäjä, joka oli saapunut orpojen sukulaislastensa seurassa Ikitieraa varoittamaan. Hän selitti: ”Minä olen Väi.. Väinö nimeltäni. Tulen etelästä… Hakolasta.”

”Niinkö?” murahti talon isäntä. ”Onko sinulla jotakin kerrottavaa sikäläisistä?”

Väinämö raapi niskaansa ja nyppi palmikoitua partaansa. Kai hän yritti puhua epätavallisen matalalla äänellä ja yskähteli teeskennellen vilustunutta. ”Voi kuulkaa, Hakolassa riehuu jokin kummallinen tauti.”

Isäntä nojautui polviinsa. Hän näytti kiinnostuneelta ja käski Väinämön jatkaa asiaansa. ”Millainen tauti?”

”Mikä lie kirous, minä arvelin nähdessäni päällikön sairaan palvelijan. Hänellä oli kuumetta ja pilkkuja kasvoissa. Sairaita oli muitakin. Osa heistä selvisi, mutta monet se tauti oli vienyt Manalaan. Kirous se varmaan oli. Ehkä he ovat suututtaneet jumalat.”

Kaikki huoneessa olijat tuijottivat Väinämöä ja kuuntelivat tiedonjanoisina hänen uutisiaan. Tietäjän vaiettua Ikitiera tuhahti vahingoniloisesti. ”Saattaapa todellakin olla, että rangaistus on langennut heidän niskaansa.” Hän kääntyi katsomaan vanhahkoa naista, joka taisi olla heidän noitansa. Minä vältin katsomasta tätä pientä vaimoa. Hänellä saattoi olla mahtaviakin kykyjä, joita käyttäisi ties mihin. Ajatus huolestutti minua. Toisaalta ei hän ainakaan ollut onnistunut hakolalaisille sairauksia manaamaan. Kunhan vain Väinämö saisi asiansa sanotuksi, kunhan hän vain ei jäisi valheistaan kiinni.

Väinämön yskähdys säikähdytti lähellä istuvia ihmisiä.

”Hakolaan ei kannata mennä ollenkaan. Mekin lähdimme sieltä heti”, hän sanoi ja lisäsi, että meidän olisi pian taas jatkettava matkaa.

Tuli rasahteli keskellä huonetta ja valaisi mietteliään näköisen Ikitieran kasvoja. Väinämö ja kaikki muutkin olivat hetken hiljaa. Ovi narahti takanamme, hieman valoa lankesi lattialle ja joku astui sisään. Nuori mies oli varustautunut turkiksiin niin peittävästi, etten kyennyt erottamaan. Olisiko siinä ollut Ohto?

”Saanko tiedustella, millä asioilla olet liikkeellä?” Ikitiera kysyi. ”Miksi te Hakolassa olitte ja mikä toi teidät nyt tänne?”

Väinämö rykäisi ja vastasi: ”Kauppoja me olemme tehneet. Taljoja on vieläkin muutama.”

Ikitiera katsoi häntä alta kulmien epäilevän näköisenä. Väinämö odotti päällikön vastausta niskaansa raapien. Kuura katsoi minua kuin apua anoen.

”Sinä vanha mieskö olet noita taljoja hankkinut? No, ehkäpä olet vetreää lajia”, Ikitiera naurahti ja sai sanoillaan Väinämönkin hymyilemään. ”Meille sinä et niitä saa kaupattua, sillä täällä on aitat täynnä ketunnahkoja”, sanoi Ikitiera ja jatkoi: ”Mutta eipä se mitään. Minusta on hauskaa saada ystävämielisiä vieraita, jotka vieläpä varoittavat minua vaaroista.” Sitten hän nousi seisomaan sanoen: ”Jääkää toki hetkeksi istumaan, jotta saan tarjota teille juomista.”

Väinämö vilkaisi meitä. Me istuimme lähekkäin ja nojasimme seinään. Kuura ilahtui kuullessaan, että saisimme jotakin juodaksemme ja syödäksemme. Epäilemättä tuota rapeaa lihaa, joka paistui liekkien yläpuolella. Lipaisin huuliani. Rekiretki oli tehnyt minustakin nälkäisen. Päällikön käskystä yksi piioista leikkasi meille siivut paistista. Mikä lahja! Sitten hän ojensi Väinämölle tuopillisen sahtia. Minä ja Kuura saimme juoda sitä yhteisestä astiasta. Kuura nielikin siitä suurimman osan ja röyhtäisi lopuksi. ”Tällaista en olekaan ennen saanut”, hän sanoi. ”Tästähän tuli kannattava retki.”

Väinämö tyhjensi tuoppinsa melko hitaasti. Hän vaihtoi muutaman sanan vieressä istuvien miesten kanssa. Ymmärsin että he olivat renkejä. Minä ja Kuura emme tietenkään käyneet ihmisten kanssa juttusille, ja olimme vain tyytyväisiä kun meille ei suotu suurta huomiota, olisimmehan voineet sanoa jotakin huolimatonta.

”Kiitos vielä vieraanvaraisuudestanne!” sanoi Väinämö kättään kohottaen ja nousi paikaltaan. Hän antoi meillekin lähtökäskyn, niinpä me puimme turkistakit päällemme. Päällikkö Ikitiera sanoi olevansa ilahtunut vierailustamme ja toivotti meille turvallista matkaa.

Turvallista. Sana särähti korvaani. Voisiko matkalla olla vaaroja?

Kun pääsimme ulos pimenevän Taivaankannen alle, siniseen hämyyn, koimme varmasti kaikki saman helpotuksen. Raikasta ilmaa oli helppo hengittää. Minä ainakin tunsin itseni entistä kevyemmäksi. Kuura veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja päästi höyrypilven suustaan. Hymyillen hän totesi, että voisi toistekin lähteä ajuriksi. Väinämökin käveli kevyin askelin tallille, jossa Viima odotti levänneenä.

”Kas niin. Meidän työmme on nyt tehty. Turkiksetkin säästyivät. Ja näitä pieniä hopeaisia jäi…” Väinämö oli niin tyytyväinen, että antoi pienen palkkion tallipojalle.

Kuura talutti Viiman portille ja valjasti sen reen eteen. Hän tarjosi kättään ensin Väinämölle, sitten minulle, mutta me pääsimme nousemaan kyytiin ilman apuakin. Niinpä me asetuimme vällyjen väliin. Pimeän myötä tähdet olivat muuttuneet kirkkaammiksi. Kuu nousi metsän takaa suurena ja kirkkaana. Sen muoto toi mieleeni hopeisen kolikon jollaista Väinämö oli äsken käsitellyt. Ennen kuin Kuura tarttui ohjaksiin, käänsi hän katseensa Taivaalle.

”Onpa komea kuutamo”, hän sanoi. ”Rahko suo valoa matkallemme.”

”Se on totta”, myönsi Väinämö ja minä tunsin värähtäväni.

Kosketin taikasulkaani.

”Totisesti Kuu paistaa. Sen valossa me näemme ja meidätkin nähdään”, Väinämö sanoi hitaasti osoittaen kukkulan päällä ylenevää kylää. ”Meidän ei pidä lähteä etelään suorinta tietä.”

”Kiertotietäkö on käytettävä?”

”Kyllä vain, Kuura.”

Kuura pälyili ympärilleen, ohjasti reen tutuille jäljille, mutta ei kääntynytkään etelään vaan niemen kärjen kohdalta jatkoi länteen. Hän osoitti vastarantaa ja kysyi, pitäisikö kiertää edessä oleva saari pohjoisen puolelta. Eihän meillä vaihtoehtoja ollut montakaan.

”Ohjaa sinne vain”, sanoi Väinämö huolettomasti.

Minä taas tunsin äkkiä kutinaa selässäni. Ei kai siellä kirppuja ollut. Ei sentään. Se oli jotain muuta. En voinut vain istua paikallani, vaan tarkkailin Kuun valaisemaa maisemaa. Niemi oli jäänyt jo kauas taakse, eikä uusia taloja ilmaantunut näköpiiriin. Reen jalakset piirsivät jäljet puhtaaseen, koskemattomaan, lumeen joka kiilteli vähäisessä valossa. Onneksi ei sentään satanut lunta. Pyry olisi hankaloittanut matkantekoa.

Saari osoittautui hyvin pitkäksi. Sen ranta oli autio ja vieras. Pohjoisen puolellakin näkyi rantaa, mutta se oli kaukana. Jokunen pieni luoto oli edessämme, mutta niilläkään ei tainnut olla asukkaita. Minua puistatti.  Hetkeä aiemmin olin ollut helpottunut päästyäni pois Ikitieran talosta. Mutta nyt tuo tunne oli poissa.

”Kuinkahan kauan meidän on jatkettava tämän saaren rantaa pitkin?” pohdin hiljaa.

”Sen me näemme”, sanoi Väinämö, jonka äänessä oli nyt jo hieman epävarmuutta. Hän katsoi minuun ja kysyi, aistinko jotakin.

”Enpä tiedä varmasti. Minua vain epäilyttää tämä paikka. Emmehän tunne näitä seutuja lainkaan. Vai tunnetko sinä? Oletko käynyt täällä?”

Väinämö pudisteli päätään. Minä puolestani nojauduin polviini, rypistin otsaani ja mietin: Miksi me tietäjät välillä tiesimme ja välillä olimme kovin epävarmoja? Miksei meillä voinut olla luontaista suuntavaistoa? Minä nimittäin aavistelin jotain ja samaa aavisteli Väinämökin varmasti. Pian olisimme eksyksissä.

Pitkän saaren ranta tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Synkkien kuusten katveeseen ei edes Kuun valo ylettänyt. Oli arvoitus, mitä kaikkea luminen saari kätki itseensä. Paksu hanki peitti rannan kivikot ja kaislat. Kuura käski nyt Viiman hidastaa. ”Tästä kai käännymme etelään.”

”Niin juuri”, Väinämö sanoi. ”Ja sitten taas itään. Kohta tulemme varmasti samoille reiteille.” 

Kuura tähyili tähtiä. Niiden mukaan linnut osasivat lentää. Kaukaisilla merilläkin merimiehet kulkivat taivaanvalojen mukaan, mutta eihän Kuura, sen paremmin kuin minä tai Väinämökään, ollut merimies. Hän ei tähtiä tuntenut, sillä ei hänen ollut koskaan tarvinnut liikuskella muualla kuin Hakolassa ja lähimmissä metsiköissä.

Saaren eteläpuolella on pienempiä luotoja, jotka olivat hyvin likellä suurta tuntematonta saarta. Kuura ohjasi niitä kohden, mutta minä tiesin esteitä olevan edessä. Olin oikeassa. Terävän näköinen kivikko ympäröi saaria. Tummat hahmot olivat kuin jonkin veden olennon kamalia hampaita.

Väinämö huokaisi. Taas olisi jatkettava matkaa eteenpäin epätietoisena. Väinämö sanoi tämän Kuuralle, joka nyt kääntyi katsomaan meitä kyytiläisiä. Kuinka kummassa me olimme epätietoisia, hän taisi ihmetellä. Mehän olimme molemmat tietäjiä. Vai olimmeko, minä ajattelin ja kylmä hiki virtasi pitkin selkärankaani. Meitä oli monenlaisia näkijöitä. Toisilla oli paremmat kyvyt kuin toisilla, niinhän oli asian laita. Väinämö aina vähätteli itseään sanoen olevansa vain tarinankertoja ja kanteleensoittaja, joka monilla matkoillaan oli oppinut asioita. Silloinkin hänen puolestaan olivat suunnistaneet muut. Viestejä jumalilta hän sai harvoin, siksi Ilmattareenkin aina turvauduttiin vaikeimmissa tapauksissa.

Ehkäpä Ilmatar olisi ollut etevä suunnistamaan. Häntä emme nyt rekeemme saaneet. Hänen jälkeensä taisin olla minä se, jolla oli mahtavimmat lahjat. Miten kamala olikaan tuo ajatus! Jäykistyin istumaan ja katsoin eteeni näkemättä mitään. Ei näkynyt ainoatakaan valoa eikä taloa. Ympärillä oli vain jäätä ja synkkiä saaria, joita emme olleet ennen nähneet. Olimme totisesti eksyksissä. Viima veti meitä eteenpäin yhä vain, ei se huolehtinut suunnasta. Kuura pohti minne nyt olisi käännyttävä. Hän odotti saavansa käskyn Väinämöltä, mutta ei tämä vastannut.

Sen sijaan Väinämö puhui minulle: ”Ehkä sinulla on jotakin käsitystä siitä, minne nyt kääntyä.”

”Oi voi, eipä taida olla.”

”Jotenkin minusta silti tuntuu, että sinä osaisit ratkaista ongelmamme. Jospa sinä siirtyisit kuskinpaikalle. Ehkä vaistosi varassa osaisit ohjata meidät kotiin.”

Kuura katsoi minuun anovasti. Hän taisi todellakin pelätä ja sanoi: ”Päivikki… Kuulehan.”

”Niin”, minä sanoin ja katsoin häntä suoraan kimaltaviin silmiin.

”Osaathan sinä tien?”

”Luulisin”, sanoin ja tartuin Kuuraa olkapäistä. Hän kaipasi jotain lämmintä. Hän kaipasi halausta. Siksipä puristin häntä itseäni vasten. Vakuuttelin hänelle, että kyllä me kotiin löytäisimme. Kuura nyökkäsi ja katsoi minua tutkivasti. Yllättäen tunsin märän hipaisun poskellani.

”Kuura.. Mitä sinä nyt tuolla tavalla?”

”Anteeksi”, kuiskasi Kuura.

Voi, voi, Kuura, minä ajattelin. Enhän minä pienestä suukosta pahastunut! Minua vain hermostutti saamani tehtävä. Mistä minä oikean tien löytäisin?

Kylmä lumi kutsui minua.

Astuin alas reestä. Lumi narisi tossujeni alla. Yritin heilutella kylmenneitä varpaitani. Hieroin käsiäni. Minä huomasin odottavani jotakin. Väinämökin päätti tulla jaloittelemaan. Hän oli kylmissään ja kaipasi liikuntaa. Kuurakin värisi vilusta. Hän hieroi käsiään yhteen ja piti niitä hetken kainaloissaan. Hänen hampaansa kalisivat. Oliko se vain kylmyyttä vai pelkoa? Hän pyyhki nenäänsä ja sanoi surkeana: ”Minä ainakin olen ihan jäässä. Mitähän Savirannassakin ajatellaan kun meitä ei sinne kuulu!”

”Hys”, minä sanoin hänelle ja kehotin menemään suojaan taljojen alle.

Kuulin jotakin.

Kuura hautautui susitaljan suojaan. Väinämökin asettui takaisin paikalleen. Minä vain tuijotin Kuuta ja sen valaisemaa hankea. Liikkuiko siellä jokin? Vilkaisin Viimaa. Sen olisi luullut haistavan jos pedot olisivat piirittäneet meitä, mutta se seisoi aivan rauhallisena seuraava käskyä odottaen. Minäkin tunsin oloni kumman levolliseksi ja jäsenenikin lämpenivät yllättäen. Kuun valossa meitä lähestyi sarvipäinen eläin. Se asteli minua kohti hitaasti ja juhlavasti, ja sen sarvikruunu loisti kuin oudonmuotoinen soihtu.

”Sinut minä tunnenkin”, huokaisin haltioituneena. ”Hirvi. Totisesti Hiiden Hirvi.”

Iso eläin nuuhki minua. Sen täytyi muistaa minut.

Mutta mitä se nyt aikoi?

Minä vilkaisin reessä istuvia. Nämä vaikuttivat nukkuvilta, eivätkä sanoneet tai tehneet mitään. Minä kyselin Hirveltä, mitä se täällä teki? Tuliko se ehkä meitä eksyneitä auttamaan? Se päästi matalan äänen, käveli hitaasta Viiman luo ja nuuhki sitä. Hevonen katsoi tulijaa rauhallisesti, ikään kuin hohtavasarvisessa hirvessä ei olisi mitään erikoista. Mahtava eläin asettui Viiman edelle, päästi hörähdyksen ja lähti kävelemään hitaasti. Minä olin ottanut ohjakset käsiini, mutta ei minun sitä olisi tarvinnut tehdä sillä Viima oli ottanut tuon sarvipäisen eläimen oppaakseen.

Ensin kuljimme tavanomaista vauhtia, mutta Hiiden Hirveä ei hidas löntystely miellyttänyt. Se näytti hyppivän eteenpäin ja kiihdytti vahtinsa huimaan laukkaan. Se juoksi sarvet hohtaen läpi pimeiden metsien. Minä hämmästyin kuinka Viima pysyi sen tahdissa, sehän oli vain tavallinen hevonen. Sen se kuitenkin teki; viiletti harja hulmuten Hirven perässä ja hirnui iloisesti. Täksi yöksi se sai lainata Hiiden voimia.

Minä nautin siitä matkasta! Se oli hauskinta mitä muistin kokeneeni. Se oli totisesti ihmeellistä, kuinka pehmeästi rekemme kulki, hetken se tuntui lentävän. Hihitys karkasi suustani. Lisää lisää, eihän tämän matkan tarvitsisi loppua ollenkaan.

Mutta loppui se kuitenkin. Hiiden hirvi toi meidät oikeaan paikkaan, se tiesi mistä olimme lähteneet. Savirannan piha näytti samanlaiselta kuin aina ennenkin. Pimeä talo seisoi kinosten keskellä tähtitaivaan alla ja savua kohosi yläilmoihin lumisen katon raosta. Kukaan ei meitä ollut huomannut. Kukaan ei tullut meitä vastaan. Kukaan ei saanut nähdä Hiiden Hirveä. Mitä tuumivat takanani istuvat? Vasta reen pysähdyttyä vilkaisin taakseni. Sanoin hiljaa: ”Olemme nyt tulleet perille.”

Huohotin vielä innostuksesta, mutta Väinämö vain venytteli jäseniään. Minä hämmennyin ja petyinkin. Vanha mies oli torkkunut koko matkan, eikä nuorempikaan ollut saanut kokea matkan taikaa: Kuurakin tuhisi unisena vällyjen alla.

”Sinähän löysit tien!” huudahti Väinämö ja löi kätensä yhteen. Hän iski minulle silmää ja sanoi, että tiesi voivansa luottaa kykyihini. Sitten hän ravisteli Kuuraa hereille.

Minä hymähdin tietäjän kiitteleville sanoille. Enhän se minä ollut joka reitit tunsi. Hirvi se oli. Vilkaisi olkani yli, sinne missä tuo ihmeellinen olento oli hetki sitten seissyt sarvet loistaen. Mutta nyt se oli mennyt tiehensä. Puraisin huultani harmistuneena, olisin halunnut hyvästellä oppaamme.

Viima vei Väinämön rekineen Hakolaan, mutta ennen lähtöään tietäjä vielä kiitti meitä avusta. Hän kehui meitä tärkeiksi: onnekkaiksi ja viisaiksi nuoriksi, joista olisi hyötyä kaikille hakolalaisille. Minä ja Kuura nyökkäsimme hänelle hyväksyvästi, enkä minä edelleenkään selitellyt mitään matkan tapahtumista. Jäimme hetkeksi seisomaan aitan vierelle. Kuu valasi Väinämön matkaa ja sanoin olevani varma, että hän nyt pääsisi turvallisesti perille. Ilma tuntui ihmeellisen lämpimältä. Kunpa vain retkemme nyt olisi tuottanut jonkinlaista tulosta. Siitä en ollut ollenkaan varma.

”No, Päivikki. Eikö mennä jo sisään lämpimään?”

”Mennään vain.”

Seurasin Kuuraa polulle, mutta vilkuilin vielä reen jälkiä. Kyllä niiden seassa näkyi myös sorkan painaumia. Ei se ollut unta, vaikka hetken olin sitäkin epäillyt. Nuori renki vain vihelteli tyytyväisenä ja avasi oven varovaisesti. Hän tervehti hiljaa Punapartaa, joka istui puoliunessa oven vierellä, kaiketi meitä odottamassa. Kuura ei tuntunut muistavan mitään, ei kerrassaan mitään mitä rekiretkellä oli tapahtunut. Ehkä se oli sittenkin hyvä niin, minä huokaisin mielessäni ennen kuin käperryin Nauriin viereen ja nukahdin.

Pääsiäisrunoutta

Isovaarin runokirjasta löytyi taas ajankohtaista runoutta. 

Tuska

Tarhaan Getsemanen hiljaisen

näet polvistuneen ihmisen.

Valvoo puolestasi rukoillen,

verta tuskissansa hioten.

Yössä suruttoman maailman,

alla syntitaakan painavan,

yksin huokaa, muistaa hukkuvat:

ystävänsä, jotka nukkuvat.

Yksin kalkin katkerimman juo.

Pelastuksen armon meille suo.

Neuvoo ystävänsä -synteineen-

läpi tuskain, tulla ristilleen.

Jos isku ruoskan, oka ohdakkeen

koskee sydämeesi syntiseen,

silloin kirkastettu ristin tie

sinut pelastajan luokse vie.

Hyvää talvennapaa!

Joulun aika alkaa olla ohi. Joidenkin mielestä se päättyi jo loppiaiseen, toiset heittävät  kuuset pois ja vievät koristeet varastoon tänään, nuutinpäivänä. Joulun, loppiasen ja nuutinpäivän perinteissä riittäisi kirjoitettavaa, mutta niiden lisäksi tähän aikaan vuodesta on muinoin juhlittu erästä vähemmän tunnettuakin juhlaa, josta kerron tässä blogissani kohta.

Jotkut ehkä tietävätkin, että joulun nimi tulee viikinkien juhlasta "jol" tai "jule." Muinaissuomalaiset eivät olleet varsinaisesti viikinkejä,  mutta heilläkin oli oma keskitalvenjuhlansa, talvennapa nimeltään.  Sitä sanotaan juhlitun 13. tammikuuta. Hiisilehto-kirjassani kuvailen jonkin verran talvennavan viettoa. Kuten moniin muihinkin juhliin, talvennapaan kuului mässäily ja runsas juominen. Pimeyden ja kylmyyden vuoksi pahojen henkien uskottiin liikkuvat maan päällä keskitalvella, ja siksi talvennavan viettoon kuuluivat suojaavat loitsut sekä suojaavien taikamerkkien piirtely esimerkiksi karjasuojan oviin. Koska esi-isät olivat muinaissuomalaisille palvonnan kohde, jätettiin heillekin uhrilahjoja. Lintujen uskotiin olevan manalasta palanneita vainajia. Siksi niille annttiin ruokaa talvisin. Tämä perinne on vielä voimissaan kauralyhteiden muodossa.

Nykyihmisillä on joulun jäljiltä kinkkuähky, jota yritetään helpottaa urheiluharrastuksilla. Muutenkin ruokaa ja juomaa on nykyään enemmän kuin tarpeeksi. Pahoihin henkiin taas harva enää uskoo. Voisiko talvennapaa silti viettää nykyaikanakin? Voisiko siitä muokata 2000-lukulaisen version?

Mikä ettei.

Eihän juhlien tarvitse aina olla yleetöntä syömistä ja juomista, voisihan talvennapaa viettää vaikka pienien illanistujaisten muodossa. Yllätysjuhlat ystäville loisivat mukavaa yhteisöllisyyttä ja olisivat hyvä tapa pitää yhteyttä kavereihin, joita ei muuten ehkä tapaa. Vaikka joulukoristeet olisi jo viety pois, juhlatunnelmaa voi tuoda vaikka lumiukkoja rakentamalla. Tai jos ei ole lunta, niin paperiset hiutaleet sopivat ikkunaan. Niiden askartelu mukavassa seurassa voisi olla uusi perinne. Yhdessä voisi myös ripustaa pihapuuhun kauralyhteen.

Ja jos joku pelkää pimeää ja pahoja henkiä, niin lyhdyillä ja taikamerkeillä voi rauhoitella oloa. :)

Hannunvaakuna

Kannuksenpyörä

Tursaansydän

Itsenäisyydelle

Taas pieni Suomen kansa
käy, sitoo seppeleen.
Sydämet aikanansa
yhtyvät kiitokseen.
Helmassa herran puiston,
kohdussa haudanmaan
-Kohtalon kalliin muiston
tuntien sielussaan...

Jokainen hautakivi
viittana vapauden.
Jokainen hautarivi
tuskien, kyynelten.
Kohtalon arpansa heillä
kohdata kuolemaa.
Uhrilahjamme meillä
kodit ja synnyinmaa.

Kalliisti maksetut lunnaat
haudoissa uhrien...
Tuhannet kukkivat kunnaat
puolesta vapauden.
Oi siunattu kansojen Luoja!
-armon ja viisauden
Lastesi turva ja suoja
-lahjasi laupeuden.

Vilpitön kiitoksemme
puolesta synnyinmaa!
Suo että vapautemme
säilyisi ainiaan!
Uusi siunattu huomen
uskoa, toivoa tois!
Suloinen laulumme Suomen
lastemme sieluissa sois!

Urho Ollikainen

Tulevaisuudensuunnitelmia

Ehdin pitkästä aikaa päivittämään tätä blogia. Kirjoittamista (ja lukemista) noin muuten on nimittäin riittänyt opintojen puolesta melkoisesti.

Historiaahan tässä on saanut opiskella. Paitsi että Hiisilehtoa kirjoittaessa piti eläytyä muinaissuomalaiseen maailmaan, on tänä syksynä kirjoiteltu esseitä keskiajasta ja antiikista. Lisäksi tehtäviin on kuulunut tutustua lähihistoriaan isoäitiä haastattelmalla.

Mikäpäs tässä, kaikki on ollut mielenkiintoista ja Hiisilehtokin saa varmasti jatkoa joskus, mutta vaihteeksi voisi pohtia tulevaisuutta. Tulevaisuushan on kirjailijalle vapaa temmellyskenttä, sillä se voi olla oikeastaan mitä tahansa.

No, kyllä minä olen tulevaisuutta käsitteleviä tarinoita suunnitellutkin. Minulla on nimittäin tekeillä lapsille suunnattu (ehkä kolmiosainen) kirjasarja, jossa eletään kaukana tulevaisuudessa, 3000-luvulla. Siinä matkustellaan avaruudessa, etsitään kadonnutta timanttia ja joudutaan moniin hurjiin tilanteisiin. Sarjan myöhemmissä osissa käydään karkkiplaneettalla. Kyseessä ei siis ole mikään ikävä dystopia, vaan vauhdikas ja värikäs seikkailusarja, jonka päähenkilöt tulevat olemaan vaihteeksi poikia. Ensimmäinen osa saattaa valmistua jo ennen vuodenvaihdetta ja  loput luultavasti ilmestyvät 2018 kuluessa. Tässä kuvitusnäyte:

Aikuisille on luvassa Suomen lähitulevaisuudesta kertovaa luettavaa, mutta siitä en nyt kerro sen enempää.

Iitu ja syksyn värit

Syksy oli saapunut Mäntymetsään. Lehtipuut olivat saaneet kauniin värikkäät juhlapuvut. Ilma oli kirpeä ja hiukan kostea.

                Iitukin oli lähtenyt ulos metsään ihailemaan syksysistä väriloistoa. Jokapaikassa oli keltaista, punaista, ruskeaa ja vihreää. Iitu katseli ympärilleen haltioituneena. Hänestä oli surullista, että lehdet pian putoaisivat maahan. Ehkä maiseman voisi jotenkin taltioida, pohti Iitu.

                    Sitten Iitu muisti, että hänenllä oli kamera kotonaan. Niinpä hän lähti etsimään sitä. Aikansa etsittyään Iitu löysikin sen.

”Jipii! Nyt saan ottaa valokuvia.”

Iitu juoksi innoissaan ulos, mutta silloin sattui jotakin. Iitu ei huomannut tuulen pudottamaa oksaa, vaan kompastui siihen. Kamera lensi hänen kädestään ja särkyi palasiksi.

”Voi ei! Se on rikki. Ei sillä voi ottaa valokuvia”, nyyhkäisi Iitu harmissaan.

Silloin Iitun viereen istui joku.

”Hei Iitu! Miksi olet surullinen?”

Se oli Lilli, joka mussutti puolukkaa. Iitu selitti hänelle, mitä oli tapahtunut.

”Vai niin, sepä ikävää”, sanoi Lilli myötätuntoisella äänellä. Hän tarjosi Iitulle puolukan lohduttaakseen tätä. Iitu kiitti ja nieleskeli puolukkaansa. Se oli kirpeä ja punainen. Hmm… Punainen!

”Olet nero, Lilli!” riemuitsi Iitu.

”Kuinka niin?”

Iitu oli saanut loisto ajatuksen. Hän keksi, että he voisivat tehdä maalia puolukasta ja ryhtyä maalaamaan tauluja.

”Tuo kuulostaa hauskalta”, Lillikin innostui.

Iitu ja Lilli panivat heti toimeksi. Iitu keräsi puolukoita ja murskasi niitä niin, että että pian heillä oli yllin kyllin punaista maalia. Lilli etsi keltaisia lehtiä, multaa, sammalta ja sieniä. Niistä hän sekoitti mitä kauniinpia värejä, tarvitsivathan he toki muutakin kuin keltaista. Kotoaan Lilli haki taulunpohjia.

           Iitu kastoi pensselinsä keltaiseen maaliin ja aloitti maalaamaan kuvaa syksyisestä koivusta.

”Siitä tulee upea”, Lilli kehui. Hänkin oli jo ennättänyt maalaamaan taulun vaahteran lehdistä.

He olivat maalanneet monta toinen toistaan hienonpaa syksytaulua, kun heidän ystävänsä tulivat uteliaina katsoman.

”Te olette taitavia”, ihaili Piku.

”Voi, kumpa meilläkin olisi tuollaisia tauluja”, huokaisi Milli.

Iitu ja Lilli sanoivat, että he saisivat valita mieleisensä taulut. Piku valitsi keltasävyisen maalauksen ja Milli sai kuvan vaahteran lehdestä.

”Voi kiitos!” he sanoivat. ”Nyt me voimme ihailla värikkäitä maisemia vaikka joka päivä!”

Kävyt aarrejahdissa

 Iitu oli siivoamassa ullakkoaan. Se oli täynnä pölyä ja kaikenlaista tavaraa. Oli laatikoita ja purnukoita hyllyt pullollaan.

”Köh, köh”, yski Iitu huiskiessaan pölyä höyhenellä ulos ikkunasta.

                     Piku sattui kävelemään Iitun kotikannon ohi. ”Mitähän tuolla on tekeillä”, tuumi hän. ”Poikkeanpa kysymässä.”

Piku meni sisään.

”Terve Iitu! Mitä sinä teet?”

”Kas Piku. Terve sinullekin. Minä olen juuri siivoamassa. Täällä on kamala sotku, ja tavaraa on vaikka millä mitalla.”

”Voisin auttaa sinua jos tahdot.”

”Kiitos, se olisi ystävällistä”

Niin he ryhtyivät yhdessä toimeen. Piku otti hyllyltä pölyyntyneen laatikon ja pyyhkäisi sitä.

”Hatshii!” hän aivasti.

Sitten hän ryhtyi tutkimaan sitä tarkemmin. Laatikossa oli monenmoista tavaraa, mutta yhdestä Piku kiinnostui tosissaan. Se oli vanha paperinpala, joka näytti hyvin mielenkiintoiselta. Mutta mikä se oikeastaan oli?

”Hmm… ” Piku mutisi. ”Se taitaa olla aarrekartta!”

Iitu tuli katsomaan.

”Lähdetäänkö etsimään aarretta heti?”

”Joo! Meistä tulee vielä miljonäärejä.”

Iitu ja Piku ottivat kartan, hakun ja lapion mukaansa. Sitten he lähtivät kohti suurta seikkailua.

”Mistä aloitamme etsimisen?” kysyi Iitu Pikulta, joka tutkaili aarrekarttaa.

”Jaa… Meidän pitäisi löytää tuollainen hiidenkivi ja kulkea siitä vielä vähän matkaa puron rantaa pitkin.”

Niinpä he jatkoivat taivaltamistaan etsien suurta kiveä, mutta sitä ei löytynyt, vaikka he kuinka kävelivät eteenpäin ja tarkkailivat ympäristöä.

”Ei sitä ole täällä”, Piku totesi ja silmäili karttaa epäuskoisena.

”Mutta puro kyllä on”, huudahti Iitu.

”Sitten meidän täytyy olla ainakin jäljillä!”

Ystävykset saivat uutta puhtia aarteen etsimiseen.

Iitu ja Piku katselivat ympärilleen etsien paikkaa, jossa aarre voisi olla.

”Tuolla puron vastarannalla”, ehdotti Piku ja osoitti hiekkaista pengertä.

”Se on samanlainen kuin kartassa”, Iitukin myönsi. ”Mutta kuinka me pääsemme sinne?”

Iitu ja Piku pohtivat pitkään, kuinka pääsisivät puron yli. Lopulta he keksivät puron varrella lepäävän kepin. Se oli pudonnut jostakin lähistöllä olevasta puusta ja lojui nyt tarpeettomana paikallaan. Pian se olisi tarpeellinen.

         Iitu ja Piku nostivat oksan yhdessä ja asettivat sen puron poikki niin, että saattoivat käyttää sitä siltanaan. Sitten he hyvin, hyvin varovaisesti ryhtyivät ylittämään siltaansa.

”Huiii!” huuhdanti Iitu. Hän tunsi jalkansa lipeävän. Onneksi Piku sai kiinni hänen kädestään, ja Iitu onnistui säilyttämään tasapainonsa. Kartta ja tavaratkaan eivät pudonneet. Piku ja Iitu jatkoivat matkaansa vieläkin varovaisempina.

Viimein he pääsivät paikalle, jossa otaksuivat aarteen olevan. He aloittivat kaivamisen. He kaivoivat ja kaivoivat. Iitu lapioi, ja Piku kuopi maata hakulla. Aarre ei siltikään ottanut löytyäkseen.

                      Taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä, ja tuuli voimistui. Pian vesipisaroita jo ropisi aarteenetsijöiden niskaan.

”Tämä se nyt tästä vielä puuttuikin”, Piku harmitteli. ”Karttakin on aivan märkä.”

Sade yltyi, ja heidän oli pakko mennä jonnekin suojaan.

            

Lähellä kasvoi suuri kärpässieni. Sen alle he menivät pitämään sadetta märkinä, nälkäisinä ja lopen uupuneina.

”Näin meidän aarrejahtimme sitten päättyi”, Piku huokaisi.

”Älähän nyt”, lohdutti Iitu. Hän tarkkaili taivasta. Aurinko alkoi pilkottaa pilvien lomasta, ja taivaalle ilmestyi sateenkaari.

”Katso Piku!” Iitu huudahti ja osoitti sateenkaarta. ”Unohdetaan kartta! Sateenkaaren päässä on aina aarre.”

Pikun ilme kikastui oitis, kuin taivas äsken. He lähtivät jälleen kulkemaan, tällä kertaa kohti sateenkaaren päätä.

Ei mennyt kauan, kun he saapuivat metsäaukiolle. Ilma oli nyt sateen jälkeen raikas ja kostea. Aukion keskellä he havaitsivat olevan jotakin.

”Ehkä se on se aarre”, he tuumivat.

Mutta ei se ihan sellainen aarre ollut, kuin mitä he olivat odottaneet. Milli ja Lilli siellä istuivat. Heillä oli ympärillään kasoittain herkkuja. Puolukoita, leivoksia, makeisia, sienikeittoa ja pullollinen mettä.

”Lilli ja Milli! Ette kai tekin ole etsimässä aarretta?”

”Emme toki. Olemme vain eväsretkellä. Äsken satoi, mutta me emme kastuneet, sillä otimme sateenvarjon mukaan. Liittykää seuraamme! Eväitä on paljon, niistä liikenee kyllä teillekin.”

”Ilomielin”, hihkaisivat Iitu ja Piku. ”Meillä onkin jo hirvittävä nälkä. Olimme etsimässä aarretta, mutta löysimmekin teidät ja eväänne.”

”Kyllä ystävät ja herkullinen ruoka ovat paras aarre maailmassa”, Iitu totesi.