Yötön yö

Keskikesän kunniaksi pitää päivittää blogia. Tässä siis yksi isovaarini runoista, henkilökohtainen suosikkini: Yötön yö.

Yötöntä yötä ma katselen
Ain´ pohjan taivahan alla.
Kas, aurinko yllä kunnasten
Suo valoaan tuhlaamalla.

Ja tenhoa, taikoja, suloja sen
Taas ihmisten kiittävän kuulen, 
Ja kiitollisuudesta nauttien
Saan siruja onnesta -luulen...

Ma menneitä muistoja muistelen
Ja muistojen mukana taivun.
Yön valossa silmäni huikaisten
Ma unhojen varjoon vaivun.

Hyvää juhannusta!

Iitu kesämökillä

Oli lämmin kesäaamu. Iitu oli ystävineen päättänyt lähteä viettämään lomaa Iitun kesämökille, joka sijaitsi pienellä mättäällä metsälammessa. He menivät sinne kaarnaveneellä.

”Ovatko kaikki mukana?” kysyi Iitu. ”Minä, Lilli, Piku ja Tommi. Hyvä! Siispä voimmekin lähteä.”

Tuuli tarttui veneen kaarnapurjeeseen, ja he kiitivät ulapalle

”Hui, kuinka täällä tuulee. Toivottavasti veneemme ei kaadu”, sanoi Lilli huolissaan.

”Ei se kaadu. Se on hyvä vene”, Iitu rauhoitteli ystäväänsä. ”Katsokaa! Tuolla mätäs jo näkyykin.”

Vene lipui rantaan. Tommi hyppäsi ensimmäisenä maihin ja sitoi veneen kanervikkoon. Toiset ottivat tavarat ja kantoivat ne sisälle.

”Onpa sinulla sievä mökki”, ihasteli Lilli.

”Oikein mukava”, myönsi Piku ja asettui nojatuoliin istumaan.

Kun ystävykset olivat tutustuneet paikkoihin, he päättivät tehdä jotakin hauskaa yhdessä. Tommi sai ajatuksen: ”Täällä on kovin kuuma. Mitä sanotte, jos menisimme uimaan.”

”Se on hyvä ehdotus”, innostuivat Iitu ja Lilli. Mutta Piku oli päättänyt leipoa mustikkapiirakan ja oli parhaillaan keräämässä marjoja sitä varten.

”Menkää te vain, mutta minä leivon nyt mustikkapiirakan.”

Piku lupasi, että kaikki saisivat maistaa piirakkaa, kun se olisi valmis.

Iitu, Lilli ja Tommi nauttivat uimisesta lämpimässä vedessä. He polskivat kilpaa rannassa ja sukelsivat pohjaan asti. Lopulta Iitu ja Lilli olivat aivan suippoja, sillä kävyille käy niin, kun he kastuvat.

”Piirakka on valmis!” huusi Piku.

Mökistä leijaili ihana tuoksu.

”Nami, nami! Meidän onkin jo nälkä.”

Toisten vielä mussuttaessa piirakkaa päätti Piku lähteä uimaan yksin. Hän kroolasi kauas rannasta, mutta sitten hänestä alkoi tuntua, ettei hän jaksanut uida. Piku alkoi vajota veden alle.

”Apua, en jaksa uida! Minä hukun!”

Muut kuulivat sen.

”Se on Piku! Hän on mennyt uimaan.”

He juoksivat rantaan ja miettivät, mitä heidän pitäisi tehdä. Silloin Iitu keksi, että he voisivat vetää Pikun rantaan pitkällä kaislalla.

                       Yhdessä Iitu, Lilli ja Tommi taittoivat kaislan ja ojensivat sitä kohti Pikua. Tämä tarttui siihen viimeisillä voimillaan.

Piku makasi rantahiekalla.

”Lupaathan, ettet enää koskaan mene uimaan yksin”, sanoi Lilli vakavalla äänellä.

”Lupaan varmasti”, sanoi Piku.

Iitu ja Tommi lämmittivät saunan.

”Mennäänpä nyt saunaan ja otetaan kunnon löylyt”, ehdotti Iitu.

Niin he viettivät rattoisan loman Iitun mökillä ja menivät monta kertaa uimaan. Yhdessä.

Olympialaiset

Mäntymetsässä järjestettiin olympialaiset. Se oli suuri tapahtuma, ja kaikista muista metsistä saapui urheilijoita sekä turisteja Iitun kotimetsään. Oli männynkäpyjä, kuusenkäpyjä ja tammenterhoja. Olipa vielä kastanjoitakin, jotka olivat saapuneet kaukaa eteläisestä Kastanjametsästä.

                

Iitukin aikoi osallistua. Hän oli harjoitellut kovasti pikajuoksua, hammastikun heittoa ja marmorikuulan työntöä.

Kisapaikalle keräänty paljon väkeä. Iitu, Milli ja Lilli jonottivat päästäkseen areenalle. Heidän joukkoonsa liittyi myös Piku. Hänkin aikoi viettää päivänsä urheillen.

”Hei, tuolla on Tommi, Iitu huusi.

”Aiotko sinäkin osallistua johonkin lajiin, vai tulitko ainoastaan seuraaman kisoja?”

”Voi kyllä minä aion. Olen harjoitellut marmorikuulantyöntöä, ja olenkin siinä jo melko hyvä. Kohta näemme, kuka on paras.”

Iitu ja Tommi toivottivat toisilleen menestystä. Sitten he istuivat penkille odottamaan kilpailujen alkamista.

Heidän viereensä tuli äänekäs joukko kastanjoita. Tai ainakin näistä yksi oli varsin puhelias.

”Minä olen varmasti paras ja voitan kaikki muut”, hän uhosi.

Hänen toverinsa vieressä koetti rauhoitella: ”Kuule Kille, et sinä voi olla noin varma voitostasi.”

”Kylläpäs voin, vai haluatko ottaa kanssani painiottelun ihan vain lämittelyksi?”

Ystävä vieressä ei sanonut enää mitään. Killekin istuutui paikoilleen. Olympiatuli saapui areenalle. Kaikki seurasivat sitä haltioituneina.

Sitten alkoivat varsinaiset klpailut. Ensimmäiseksi otettiin mittaa marmorikuulantyönnössä. Iitu, Tommi, Kille sekä muutama muu tammenterho ja käpy valitsivat itselleen marmorikuulat. Piku kiipesi korokkeelle ja kuulutti megafoniin:

”Kilpailijat! Asettukaa jonoon!”

Tommi oli ensimmäisenä vuorossa, mutta Killille se ei sopinut.

”Minä haluan olla ensimmäinen!”

”Ei se nyt käy”, sanoi Piku. ”Sinun on mentävä jonon viimeiseksi.”

Kille näytti vihaiselta.

”Hyvä on sitten”, hän mutisi. ”Minä olen ainakin sokerina pohjalla, saatte nähdä sen!”

Kaikki kilpailijat työnsivät kuulaa hienosti, myös Kille, muttei kuitenkaan niin hyvin, että olisi saanut kultamitalin. Voiton vei Tommi, hopealle ylsi eräs kuusenkäpy, ja pronssia sai Iitu. Siitäkös Kille suuttui.

 Seuraavaksi kilpailtiin pikajuoksussa. Kille päätti, että tällä kertaa hän olisi maalissa ensimmäisenä.

Oli Iitun vuoro lähettää juoksijat matkaan.

”Paikoillanne, valmiit, NYT!”

Kaikki pinkoivat niin lujaa, kuin jaloistaan pääsivät, mutta aivan kaikki eivät noudattaneet yhteisiä sääntöjä.

”Pois edestä, lahopää!” huusi Kille eräälle tammenterholle. Iitu ja yleisö seurasivat tyrmistyneinä.

”Hei, Kille! Noin ei saa tehdä!”

Mutta Kille ei siitä piitannut. Hän päätti oikaista nurmikon kautta maaliin.

”Hahaa! Olin ensimmäinen. Kultamitali tänne ja heti!

”Tuo ei ole sallittua”, sanoivat muut. ”Sinut hylättiin.”

Nyt Kille suuttui tosissaan ja meni nurkkaan murjottamaan. Kun Killen suoritus hylättiin, parhaita olivat kuusenkävyt. He saivat kolmoisvoiton. Muut kuusenkävyt katsomossa osoittivat suosiotaan villisti mitalien jaon aikana.

Viimeinen laji oli hammastikun heitto. Iitu ja Milli osallistuivat tähän lajiin. Heitä oli kuitenkin vain kaksi. Vielä tarvittiin kolmas.

”Kille! Haluatko tulla heittämään hammastikkua?”

Aluksi Kille kieltäytyi, mutta lopulta Iitu ja Milli saivat hänet muuttamaan mielensä.

”Tämä on hauskaa. Ei se ole niin vakavaa, jos ei ole paras, kunhan yrittää”, sanoi Milli Killelle.

Iitu heitti ensin, ja sitten Milli. Kumpainenkin heitti pitkälle. Viimein tuli Killen vuoro. Hänen hammastikkunsa lensi komeassa kaaressa yli kahden edellisen. Se lensi pisimmälle. Kastanjat hurrasivat Killelle, ja tämä hymyili tyytyväisenä.

Alkoi mitalien jako. Milli sai pronssia, ja Iitu hopeaa. Kille sai vihdoinkin kaipaamansa kultamitalin. Tällä kertaa ansaitusti.

Kolmikerroksinen maailma

Palaan taas käsittelemään Hiisilehdon maailmaa ja siinä esittelemääni muinaissuomalaista maailmankuvaa. Aihe on innostanut minua paljon. Muutama vuosi sitten lukiossa suoritin kuvataidediplomin, jonka aiheeksi valitsin esi-isiemme kolmikerroksisen maailman. Toteutin työni isotätini vanhoilla öljymaaleilla ja pohjina käytin kierrätettyjä taulupohjia. Kolme tauluani olivat esillä myös Tapiolan kulttuurikeskuksessa.
Muinaissuomalaiset uskoivat maan olevan litteä kiekko, jonka päällä oli kupuna taivas, Maanylinen. Sitä piti ylhäällä ja pyöritti pohjoisessa, eli maailman keskipisteessä, oleva Pohjannaula. Maan alla oli Maanalinen, Manala, jossa vainajat asuivat.

Maanylinen

Ylin tauluistani kuvastaa maailman ylintä kerrosta, taivasta eli Maanylistä. Entisajan suomalaiset uskoivat taivaan olevan kupu, jossa saattoi olla useitakin kerroksia. Taivasta kutsuttiin myös Taivaankanneksi tai Kirjokanneksi. Pohjantähti oli tärkeä taivaankappale, sillä sen uskottiin pitävän pystyssä koko Taivaankantta. Se kiinnitti Pohjannaulan Taivaankanteen ja siten Taivaankansi muine taivaankappaleineen pyöri Pohjantähden pysyessä paikoillaan. Monien muiden kansojen tavoin suomalaisetkin pitivät taivasta pyhänä ja useimpien jumalten asuinsijana. Täällä siis uskottiin muun muassa Ukko Ylijumalan asuneen vaimonsa Raunin kanssa.

Maa
Maa oli ihmisten, eläinten ja metsänhenkien asuinpaikka.
Se oli siis litteä kiekko tai levy, (jonka

saatettiin uskoa ajelehtivan veden päällä.) Pohjoinen oli keskellä. Se oli Maan tärkein paikka, sillä siellä sijaitsi Taivaankantta kannatteleva Pohjannaula. Tämä naula saatettiin kuvitella jonkinlaiseksi pylvääksi tai pyhäksi puuksi, Kalevalassakin mainituksi Tammeksi.
Tammen juuressa näkyvä vesi on Pohjanpyörre, puuta tai pylvästä pyörittävä virta, joka sai Taivaankannen pyörimään. Pyörre toimi myös porttina Maanaliseen. Pohjoinen, Pohjola, olikin paitsi tärkeä, myös pelottava ja kylmä paikka. Sellaisenahan se Kalevalassakin esitetään.
Reunalla, siellä missä Maa kohtasi kupumaisen Taivaankannen reunan, oli lämmin Lintukoto. Vain pienet lintukotolaiset mahtuivat elämään täällä, missä taivasta oli lähellä Maata. Paikan nimi tuli siitä, muuttolintujen uskottiin menevän sinne talveksi.

Maanalinen
Suomalaisessakin mytologiassa kuolleiden maailman

sijaitsi Maan alla. Paikkaa saatettiin kutsua Manalaksi tai Tuonelaksi. Siellä elelivät myös pelätyt peikot ja maahiset, jotka saattoivat joskus tulla elävien ihmisten luokse aiheuttamaan harmeja. Myyttien mukaan Maanaliseen saattoi nähdä kun katsoi veden pintaan heijastuvaa kuvaa. Siksi Alisen uskottiin olevan ylösalaisin. Tämän takia maalauksessani ruoho kasvaa yläreunassa. Perehdyin myös kalliomaalauksiin. Joutsen on, mikäpä muukaan, kuin Tuonelan joutsen. Vene on mahdollisesti Tuonelan virrassa kuolleita kuljettanut lautta. Se on ylös alaisin siksi, että kalliomaalauksissa kääntynyt vene symboloi kuolemaa.

Kuinka Iitun seikkailut alkoivat

Mäntymetsässä oli tuulinen päivä. Puhuri keinutteli puiden oksia niin, että neulasia satoi maahan kuin lunta. Erään männyn oksalla roikkui pieni käpy. Hänen nimensä oli Iitu.

         Iitu oli katsellut metsää oksaltaan jo tarpeeksi kauan. Nyt hän halusi mennä tutkimaan sitä lähempää, maan pinnalta.

”Tahtoisinpa jo alas. Täällä on niin tylsää vain katsella kaikkea”, Iitu huokaisi.

Silloin kova tuulenpuuska tarttui Iitun oksaan ja ravisteli sitä niin, että Iitua jo hiukan pelotti. Iitu tunsi irtoavansa oksasta.

”Huiii!” hän huusi.

Oksat viuhuivat Iitun ympärillä. Viimein hän tömähti pehmeille sammaleille.

”Olipa pudotus. No, nyt olen sitten täällä.”

Iitu kihisi jännityksestä. Hänen seikkailunssa voisi alkaa!

Ensimmäiseksi Iitu suuntasi kohti suurta kantoa, joka oli aivan hänen kotimäntynsä vierellä. Joku asui siinä. Kannossa oli pieni ovi ja ikkuna, jossa oli kodikkaat pitsiverhot. Oli kannossa savupiippukin, ja sieltä tuprusi savua.

                

Ovi oli auki, ja Iitu kurkisti sisään varovaisesti. Se oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Iitu ei edes tiennyt, mitä ne kaikki olivat.

”Tervehdys”, huikkasi rusettipäinen käpy. ”Minä olen Milli, ja tämä tässä on sisareni Lilli. Taidat olla aivan uusi käpy. Mikä sinun nimesi on?”

”Minun nimeni on Iitu. Hauska tutustua. Olettekin ensimmäiset, jotka olen tavannut.”

”Haluaisitko ostaa jotakin?” kysyi Milli.

”Ostaa? Tämä on siis kauppa. Ei minulla ole rahaa, sillä putosin juuri puusta.”

”Siltä sinä hieman näytätkin, mutta ei se mitään”, Lilli puuttui keskusteluun. ”Me voimme antaa sinulle tervetuliaislahjaksi jotakin. Mitä haluaisit?”

Iitu katseli tavaroita ja mietti pitkään, minkä valitsisi. Lopulta hän päätyi punaiseen huiviin. Hän sitoi sen kaulaansa ja ihaili itseään peilistä

”Kiitos paljon, mutta tietäisitteköhän, onko tässä jossakin kanto, johon voisin muttaa asumaan? Minulla kun ei vielä ole kotia.”

Milli ja Lilli kertoivat, että aivan naapurissa tosiaan oli kanto, johon Iitu saattoi muttaa vaikka heti. He lähtivät näyttämään sitä Iitulle.

                      Kanto oli pieni ja sammaloitunut. Katolla kasvoi jäkälää, ja oven yläpuolella kääpä. Se ei ollut yhtä kodikas, kuin Millin ja Lillin asunto, mutta kyllä siitä vielä viihtyisä tulisi, päätti Iitu. Hän lupasi Millille ja Lillille kutsuvansa nämä tupaantuliaisiin, kunhan saisi ensin sisustettua uuden kotinsa.

Iitu lähti metsään etsimään tarpeellisia esineitä. Hän löysi ensin puunpalasen, josta saisi mainion pöydän. Sitten vielä sammaleita sohviksi, sinikellon lampunvarjostimeksi ja pullonkorkin piirakkavuoaksi. Iitu katseli löytämänsä pullonkorkkia. Jos hän aikoisi kutsua vieraita, heille olisi tarjottava jotakin. Piirakka varmasti maistuisi. Ensin Iitun olisi löydettävä tarveaineita. Mitään syömiskelpoista ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan Iitu huomasi jotakin muuta.

                    Jokin suuri ja keltainen leijui narun päässä pienestä koivun taimesta. Se oli ilmapallo. Iitu päätti mennä tutkimaan sitä lähempää. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ilmapalloa ja oli hyvin kinnostunut löytämästään jännittävästä esineestä.

”Mistäköhän tämäkin on tänne metsään tullut”, mietti Iitu.

Hän päätti viedä ilmapallon kotiinsa koristeeksi, tupaantuliaisia varten. Iitu sai kuitenkin huomata, ettei se ollutkaan niin helppoa pienelle kävylle. Kun Iitu hiukan kiskoi narua, pallo irtosi vetäen Iitun mukanaan.

”Apua! Eihän tässä pitänyt näin tapahtua!”

Pian Iitu jo leijaili pallon kanssa korkealla ilmassa mäntyjen latvojen yläpuolella. Taakse jäivät hänen kotimäntynsä, sekä Lillin ja Millin kanto. Alhaalla näkyi suuria koivuja ja kuusia, mutta ne olivat paljon pienemmän näköisiä näin ylhäältä katsoittuina. Iitu huomasi metsän halki virtaavan puron, jota ei ollut ennen nähnyt. Häntä pelotti. Taas hän roikkui korkealla maan pinnasta, mutta tälläkertaa tuntemattoman esineen varassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin tämä esine oli matkalla.

                          Jonkin ajan kuluttua ilmapallo alkoi laskeutua alemmas. Ehkä sitä väsyttää lentäminen, ajatteli Iitu. Häntä ainakin väsytti. Nyt ilmapallo leijaili metsän korkeudella. Hän näki ympärillään kookkaita lehtipuita. Ne olivat tammia. Iitu ilmapalloineen ajelehti uhkaavasti kohti valtavan paksua tammipuuta. POKS! Pallo puhkesi terävään oksaan. Iitu jäi roikkumaan ilmapallon naruun. Hyvin varovaisesti hän hivutti jalkansa alemmalle oksalle ja istuutui alas ja huoahti helpotuksesta.

”Hei! Kuka sinä olet?” kuului ääni hänen vierestä. Se oli tammenterho.

”Olen Iitu. Entä sinä?”

”Tommi Tammenterho. Saanko kysyä, mistä sinä tänne tupsahdit?”

Iitu kertoi Tommille kaiken mitä hänelle oli tapahtunut sinä päivänä. Tommi kuunteli kiinnostuneena. Kun Iitu oli lopettanut, Tommi sanoi: ”Aikamoinen seikkailu! Voin näyttää, kuinka pääsemme alas täältä. Sitten voin auttaa sinut takaisin kotiisi ja tarvitsemasi marjatkin voin järjestää

”Voi, kuinka sinä olet kiltti. Tuhannet kiitokset!”

Tommilla oli salainen liukumäki tammen kuoren sisällä. Sitä pitkin saattoi liukua alas asti. ”Otetaan kovat vauhdit”, neuvoi Tommi.

”Jihaaa!” he kirkuivat vauhdin huumasta.

Lysti loppui, kun liukumäen päästä alkoi kajastaa valoa. Iitu ja Tommi lensivät suin päin heinikkoon. ”Sinullapa vasta on liukumäki”, sanoi Iitu. ”Tuommoisen minäkin haluaisin.

”Tule Iitu. Tuolla on metsämansikoita,”sanoi Tommi ja osoitti mätästä tammen juurella. Mansikoita oli paljon. Tommi ja Iitu keräsivät niitä heinänkorteen.

”Nyt näitä onkin jo tarpeeksi,” totesi Iitu. ”Voisitko näyttää, missä päin on Mäntymetsä?”

Tommi mietti hetken ja sanoi: ”Kävelymatkasta tulisi liian pitkä. Täällä virtaa kuitenkin puro Mäntymetsään päin.” Hän tarkoitti sitä puroa, jonka Iitukin oli nähnyt lentomatkallaan.

”Hyvä ajatus, mutta minulla pitäisi olla vene.”

”Voit lainata minun kaarnavenettäni.”

”Tule toki mukaan. Pidän tänään tupaantuliaiset. Sinäkin olet tervetullut, koska olet niin auttanut minua.”

Tommi ilahtui kutsusta. Niin he lähtivät yhdessä Tommin kaanaveneellä kohti Mäntymetsää. Ei mennyt pitkään, kun Iitu jo tunnisti seudun tutuksi.

”Tuolla on minun kotikantoni,” huudahti Iitu. Hän ja Tommi ohjasivat veneen puron penkereelle. Sitten he nousivat maihin ja ottivat mansikat mukaansa.

                      Iitu esitteli kotinsa Tommille. Tämän mielestä se oli oikein mukava.

”Rupeammeko nyt järjestämään niitä tupaantuliaisia?” kysyi Tommi.

”Ruvetaan vaan. Milli ja Lilli sanoivat tulevansa kello seitsemältä. Mitä haluaisit tehdä?”

”Haluaisin puristaa mehua näistä mansikoista, jos se vain sopii.

”Tottakai. Työnjako on sitten selvä. Sinä teet mehun, ja minä piirakan.”

Iitu ja Tommi ryhtyivät toimeen. Juuri kun he olivat saaneet mehun ja piirakan valmiiksi, oveen koputettiin.

”Hei Iitu! Onnea uuteen kantoon.”

”Kiitos, kiitos. Käykää peremmälle. Saanko esitellä, tässä on uusi ystäväni Tommi Tammenterho. Tässä ovat Milli ja Lilli.”

Millillä ja Lillillä oli jotakin mukanaan.

”Mitä tuossa laatikossa on?” Iitu kysyi.

”Näet kun avaat”, sanoi Lilli arvoituksellisesti.

Iitu avasi ja ilahtui suunnattomasti. Laatikosta paljastui iki-ihana astiasto.

”Tällainen minulta puuttuikin. Voimme kokeilla niitä heti. Olkaa hyvät ja käykää pöytään.”

Iitu tarjosi ystävilleen piirakkaa ja mehua. Kaikki olivat sitä mieltä, että ne maistuivat herkullisilta.

”Älkää minua kiittäkö”, sanoi Iitu ”Tommin ansiosta nämä herkut– ja muuten myös minä- olemme täällä. Enkä olisi saanut tätä kantoa ja astioita ilman Milliä ja Lilliä. Suur kiitos kaikesta!”

Sellainen oli Iitun ensimmäinen seikkailu.

Naisten muoti rautakauden Pohjois-Euroopassa

Työväen Akatemialla harjoiteltiin tieteellistä kirjoittamista. Minä valitsin tietysti aiheen, josta olin kiinnostunut ja josta tiesin jo valmiiksi melko paljon. Oli hauskaa yhdistää opiskelu ja kirjoitusharrastus. "Hiisilehdon" kannalta tämä tutkimus oli erittäin hyödyllinen.

Jasmina Ollikainen
Työväen Akatemia
Syksy 2016
Naisten muoti rautakauden lopun Pohjois-
Euroopassa

Johdanto
Rautakausi Euroopan pohjoisosissa sijoittuu aikakaudelle noin 500 e. Kr- 1050 j. Kr. Rautakauden
lopulla tarkoitetaan merovingiaikaa (600 - 800 j. Kr) ja viikinkiaikaa (800 - 1050.)
Populaarikulttuurista päätellen nämä aikakaudet kiinnostavat ihmisiä. Viimeaikoina on julkaistu
useita kirjoja ja TV-sarjoja kyseisiin vuosisatoihin liittyen. Lisäksi näiltä ajanjaksoilta on suhteellisen
runsaasti hautalöytöjä.
Erityisen hyvin ovat säilyneet naisten haudat, sillä naiset ovat käyttäneet enemmän
pronssisia koruja ja pronssissa olevalla homeella on tekstiilejä säilövä vaikutus. (Matti Huurre,
1979 s.177.) Hedebyssä taas kangasriepuja oli käytetty veneiden tervaamiseen. Tervan ansiosta
kankaita on säilynyt niin, että niistä on voitu tutkia viikinkien pukeutumista. (Tim Panduro &
Torsten Weper, 2016)

Vaatteet
Useimmiten vaatteet olivat villaa ja pellavakin tunnettiin, mutta se on säilynyt villaa huonommin.
Materiaalina on käytetty tietenkin myös turkiksia ja nahkaa ainakin kengissä, mutta vaatteissa
hyödynnettiin rautakaudella selliasiakin materiaaleja, jotka nykyään ovat harvinaisia.
Kansallismuseon mukaan hamppu- ja nokkoskuidusta tehtiin aikoinaan kangasta. Tavallisesti naiset
valmistivat itse vaatteensa (Matti Huurre, 1979). Värit kankaisiin saatiin luonnonkasveista.
Viikingeillä yleisimmät värit vaatteissa olivat sininen ja punainen. (Tim Panduro & Torsten Weper,
2016)
Sekä Suomessa että muualla Skandinaviassa naisen vaatetukseen kuului aluspuku,
pitkähihainen villamekko, ja sen päälle puettava liivihame, joka kiinnitettiin pronssisilla soljilla
solisluiden tai olkapäiden kohdalle. Lisäksi ainakin Suomessa käytettiin suorakaiteen muotoisia
esiliinoja, joissa saattoi olla pronssikoristeita (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) Mekon
asemesta saatettiin käyttää hametta ja paitaa. Myös soljella kiinnitetyt viitat ovat kuuluneet
pukuun.
Länsi-Suomessa naimisissa olevat naiset käyttivät painavaa pronssikoristeista kaarihuntua ja
tytötkin koristelivat päänsä pronssikoristeisilla nauhoilla, mutta Itä-Suomessa ei pronssikoristeita tunnettu.
Pronssikoristeiden määrä riippui tietenkin varallisuudesta. Rikkailla viikinkinaisilla
saattoi olla jopa kultalankaa vaatteissaan. (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) Arkivaatteina
tällaisia pukuja ei kuitenkaan käytetty, vaan ne olivat käytössä pääasiassa juhlissa, ja siten myös
hautajaisissa. Pronssikoristeiset juhlapuvut ovat juuri niitä, minkä ansioista pukuja on kyetty
rekonstruoimaan.
Jalkineista on vähemmän tietoa. Ne ovat huonommin säilyneet koska eivät ole
olleet kosketuksissa pronssin kanssa, mutta todennäköisesti rautakauden lopun Suomessa
käytettiin pitkävartisia kenkiä, jotka sidottiin nilkan ympärille värikkäillä nauhoilla (Matti Huurre,
1979 s. 184).

Korut
Koruja on käytetty paljon ja soljet olivat välttämättömiä vaatteiden kiinnityksen kannalta. Solkien välissä naiset käyttivät koristeellisia ketjulaitteita, joihin saatettiin kiinnittää käyttöesineitä. Vyöhön kiinnitettiin puukko taloustöitä varten. Solkien välissä käytettiin myös lasisia helmiä, jotka olivat tavallisesti sinisiä (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016, Matti Huurre 1979.) Rautakauden Pohjolassa käsirenkaita käyttivät sekä miehet että naiset. Myös kaularenkaita käytettiin. Vaikutteita koruihin tuli Baltiasta sekä germaanisilta kansoilta ja Suomessa eläinornamentiikka koruissa kertoo skandinaavisista vaikutteista. Erityisen runsaita korulaitteita on löydetty merovingiaikaisista haudoista. (Matti Huurre, 1979, s. 179) Tällä aikakaudella suomalaiset korut saivat omaperäisiä muotoja. Thorin vasaran muotoiset amuletit kertovat skandinaavisesta aasainuskosta, kun taas haudoista löytyneiden ristikorujen perusteella on voitu tutkia kristillisten vaikutteiden saapumista Pohjolaan. Matti Huurteen mukaan 1000-luvulta alkaen hopeaketjut ja kolikoista tehdyt korut alkavat yleistyä hautalöydöissä. Vaikka koruja käytettiin paljon, eivät korvakorut olleet suosittuja. Viikinkien keskuudessa niitä pidettiin sopivina ainoastaan orjille (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016).

Kalevala koru, Kuutar

Meikit ja hiukset
Esimerkiksi History Chanelin The vikings –sarjaa katsellessa saattaa huomata, että viikingeillä on
usein varsin vahvat silmämeikit. Historia-lehden (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) mukaan
arabi al-Tartushi kertoi viikinkien tosiaan ehostaneen silmiään. Naisten lisäksi meikkiä käyttivät
miehetkin. Puhtaudesta huolehdittiin kylpemällä kerran viikossa, Suomessa taas käytiin saunassa.
Viikingit suosivat pitkiä hiuksia. Populaarikulttuurissa heillä on usein mielikuvituksellisia
lettikampauksia, mutta todellisuudessa käytännöllinen nuttura taisi kuitenkin olla yleisin
kampausmalli.

Lopuksi
Rautakautisissa vaatteissa oli alueellista vaihtelua. Skandinaviassa viikingeillä oli oma tyylinsä ja
Suomen eri alueilla omat piirteensä, vaikka kauppaa ja kulttuurinvaihtoa esiintyikin. Itä-Baltiassa
vaatteet noudattivat omanlaistaan tyyliä. Niille kaikille on kuitenkin ollut ominaista pääasiassa
villasta tehdyt asut, sekä yleensä pronssiset korut.
Rautakausi inspiroi ihmisiä nykyäänkin paitsi viihteessä myös pukeutumisessa. Tästä esimerkkinä
on Kalevala Koru joka valmistaa rautakautisiin malleihin perustuvia koruja. On muitakin
koruvalmistajia, jotka ovat ottaneet vaikutteita pohjoismaisten kansojen esiäitien tyylistä.
Rautakauden mallien mukaisia vaatteita näkee harvemmin. Itsenäisyyspäivänä tosin presidentti
Tarja Halosella on nähty linnanjuhlissa Euran muinaispuku. Tällaisia rekonstruoituja muinaispukuja
näkee muuten vain museossa, sillä arkikäytössä sellaiset olisivat melko epäkäytännöllisiä, ovathan
ne rautakaudellakin olleet vain juhlapukuja.
Vaikkemme nyt ryhtyisikään käyttämään villaisia mekkoja ja kaarihuntuja, voisimme kuitenkin
ottaa vaikutteita esiäitiemme vaatetuksesta. Esimerkiksi nokkosen hyödyntäminen
kankaanvalmistukseen voisi toimia nykyäänkin. Se olisi kotimainen ja ekologinen vaihtoehto, jota
vaikkapa Marimekko tai Finlayson voisivat ryhtyä soveltamaan 100-vuotiaan Suomen kunniaksi.
Nykynaiset voisivat vaikka vain leikillään kokeilla langan kehräämistä. Värttinän käyttö ei ole
vaikeaa! Vaatteiden valmistaminen itse olisi kehittävä harrastus ja hyvää vastapainoa sosiaaliselle
medialle ja modernille, kiireiselle, elämäntavalle.


Lähdeluettelo:
Matti Huurre, 1979, 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 235, Keuruu, Otava
Tim Panduro & Torsten Weper, 2016, Viikinkinaisen käsikirja- Tieteen kuvalehti: Historia 9/2016
s.38-39
Verkkolähteet:
http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria/tietoa/tulostett
ava (tarkistettu 14.12.2016)

Iitu ja talvinen päivä

Iitu katseli ulos ikkunasta. Satoi lunta. Sitä oli jo niin paljon, että ainakin kävyt saattoivat hyvin hiihtää siinä.

”Hauskaa!” Iitu riemastui.”Pääsen vihdoinkin hiihtämään.”

Hän laittoi pipon päähänsä ja sukset jalkoihinsa. Sitten hän lähti sivakoimaan valkeaan metsään.

”Oi miten kaunista”, Iitu huokaisi ja jäi hetkeksi katselemaan ympäröivää luontoa.

Iitu piti hiihtämisestä, mutta vielä hauskempaa olisi hiihtää jonkun kanssa. Siksi hän päätti mennä kysymään Pikulta, tulisiko tämäkin reippailemaan talviseen metsään.

Piku asui suuren männyn juurella. Iitu koputti oveen, ja Piku tuli avaamaan.

”Huomenta, Piku. Haluaisitko tulla kanssani hiihtämään?”

”Mielelläni, mutta minulla ei ole suksia. Minulla on vain pulkka.”

”Ei se haittaa”, sanoi Iitu. ”Me voimme mennä laskemaan mäkeä. Tiedän erään kinoksen, joka on niin korkea, että sieltä saa hurjan vauhdin.”

Pikun mielestä se kuulosti jännittävältä. Hän otti pulkkansa, ja sitten he lähtivät.

Lumikinokselle ei ollut pitkä matka. Piku ja Iitu seisoivat rinteen juurella.

”Tervetuloa Lumikinokselle!” luki kyltissä.

Mäessä oli paljon laskijoita. Joillakin oli sukset, toisilla pulkka, kuten Pikulla, tai liukuri. Näkyipä siellä lumilautailijoitakin. Yksi lumilautailija laski kohti Iitua ja Pikua. Se oli Tommi. Hän oli tullut Tammimetsästä asti laskettelemaan Lumikinokselle.

Tommi kysyi: ”Oletteko tekin tulossa laskettelemaan?”

”Kyllä olemme. Voisitko kertoa, mistä saa ostaa hissilippuja?” tiedusteli Iitu.

Tommi osoitti pientä kantoa mäen juurella.

Iitu ja Piku ostivat liput. Sitten he kävivät jonoon. Silloin heidän takaansa tuli kolme kuusenkäpyä. He eivät suostuneet jonottamaan, vaan puskivat röyhkeästi muiden ohi.

”Jonoon, niin kuin muutkin!” huusi joku ärtyneellä äänellä, mutta ohittelijat eivät kuunnelleet. He olivat jo hypänneet suureen koriin, joka kuljetti laskettelijoita kukkulan pälle. Lopulta tuli myös Iitun ja hänen ystäviensä vuoro.

”Hui! Tämä keinuu!” huudahtivat Iitu ja Piku, mutta Tommi rauhoitteli heitä:

”Älkää hätäilkö. Pian olemme kinoksen huipulla ja saamme vihdoinkin laskea.”

Yläasemalla he kohtasivat samat kuusenkävyt, jotka olivat aiheuttaneet pahennusta hissijonossa. Nyt nämä patsastelivat muodikkaissa varusteissaan hissilinjan vieressä.

”Noista koituu vielä harmia”, Iitu mumisi.

Iitu, Piku ja Tommi viilettivät alas rinnettä. Silloin kuusenkävyt saavuttivat heidät. He hyppäsivät hurjia hyppyjä ja tekivät vaarallisen näköisiä temppuja hyppyristä. Yksi heistä lähti luisumaan holtittomasti kohti Tommia.

”Hei pysähdy!” huusi Tommi, mutta liian myöhään.

MUKSIS! Kuusenkäpy laski suoraan päin häntä. Kumpikin kaatui pitkin pituuttaan rinteeseen. Iitu, Piku ja muut kuusenkävyt laskivat onnettomuuspaikalle katsomaan, kuinka Tommin ja hurjapäisen kuusenkävyn oli käynyt. Viimeksi mainittu nousi verkkaisesti ylös, mutta Tommi ei kyennyt liikuttamaan jalkaansa, sillä siihen sattui kovasti.

”Ai, ai, ai. Tekee kipeää”, Tommi vaikeroi.

Onneksi apu saapui paikalle nopeasti. Rinnettä ylös ajoi moottorikelkka. Sitä ajava käpy huikkasi: ”Hei! Olen tämän hiihtokeskuksen rinnelääkäri. Onko sinulle sattunut pahastikin?”

”Jalkani on hurjan kipeä. Pelkään, että se on murtunut.”

”Ole huoleti. Minä hoidan jalkasi kuntoon.”

Sitten Tommin ystävät auttoivat hänet kelkan kyytiin. Nolostuneet kuusenkävyt seurasivat vieressä.

          Moottorikelkka vei Tommin ala-asemalle. Siellä lääkäri antoi hänelle kipulääkettä ja ryhtyi tutkimaan hänen jalkaansa.

”Sinulla kävi tuuri”, sanoi lääkäri. ”Jalkasi on vain hieman sijoiltaan ja se paranee nopeasti. Tänään et voi kuitenkaan lasketella.”

”Hei Tommi!” huusi Iitu, joka oli laskenut Pikun kanssa alas. ”Miten jalallesi kävi?”

”Ei kovin pahasti, mutta kipeä se on silti. En voi lasketella vähään aikaan.”

Sen sanoessaan Tommi näytti onnettomalta. Iitu mietti, miten piristää häntä.

”Älä ole pahoillasi”, sanoi Iitu. ”Mennään juomaan isot kupilliset kaakaota tuonne rinnekahvilaan..”

”Se kuulostaa kivalta”, sanoi Tommi ilahtuneena.

Tommi sai kainalosauvat, ja niin hän, Iitu sekä Piku lähtivät kaakaolle. Ravintolassa heitä vastaan tuli tuttu joukko kuusenkäpyjä. Nämä huomasivat Tommin ja tulivat tiedustelemaan tämän vointia.

”Jalkani paranee pian”, vakuutteli Tommi.

”Olen hyvin pahoillani, että näin pääsi käymään. Minä voin kyllä tarjota kaikille kaakaot, ja pullatkin, jos vain haluatte.”

He kaikki kuusi: kolme kuusenkäpyä, kaksi männynkäpyä ja yksi tammenterho asettuivat pöydän ääreen syömään pullaa ja juomaan kaakaota. Pulla oli oikein hyvää ja tuoretta, ja kaakao maistui jokaiselle rankan, mutta vaiheikkaan laskettelupäivän jälkeen. Kaikesta huolimatta se sai siis onnellisen lopun, ja kuusenkävyt lupasivat vastedes olla varovaisenpia.