Kuinka Iitun seikkailut alkoivat

Mäntymetsässä oli tuulinen päivä. Puhuri keinutteli puiden oksia niin, että neulasia satoi maahan kuin lunta. Erään männyn oksalla roikkui pieni käpy. Hänen nimensä oli Iitu.

         Iitu oli katsellut metsää oksaltaan jo tarpeeksi kauan. Nyt hän halusi mennä tutkimaan sitä lähempää, maan pinnalta.

”Tahtoisinpa jo alas. Täällä on niin tylsää vain katsella kaikkea”, Iitu huokaisi.

Silloin kova tuulenpuuska tarttui Iitun oksaan ja ravisteli sitä niin, että Iitua jo hiukan pelotti. Iitu tunsi irtoavansa oksasta.

”Huiii!” hän huusi.

Oksat viuhuivat Iitun ympärillä. Viimein hän tömähti pehmeille sammaleille.

”Olipa pudotus. No, nyt olen sitten täällä.”

Iitu kihisi jännityksestä. Hänen seikkailunssa voisi alkaa!

Ensimmäiseksi Iitu suuntasi kohti suurta kantoa, joka oli aivan hänen kotimäntynsä vierellä. Joku asui siinä. Kannossa oli pieni ovi ja ikkuna, jossa oli kodikkaat pitsiverhot. Oli kannossa savupiippukin, ja sieltä tuprusi savua.

                

Ovi oli auki, ja Iitu kurkisti sisään varovaisesti. Se oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Iitu ei edes tiennyt, mitä ne kaikki olivat.

”Tervehdys”, huikkasi rusettipäinen käpy. ”Minä olen Milli, ja tämä tässä on sisareni Lilli. Taidat olla aivan uusi käpy. Mikä sinun nimesi on?”

”Minun nimeni on Iitu. Hauska tutustua. Olettekin ensimmäiset, jotka olen tavannut.”

”Haluaisitko ostaa jotakin?” kysyi Milli.

”Ostaa? Tämä on siis kauppa. Ei minulla ole rahaa, sillä putosin juuri puusta.”

”Siltä sinä hieman näytätkin, mutta ei se mitään”, Lilli puuttui keskusteluun. ”Me voimme antaa sinulle tervetuliaislahjaksi jotakin. Mitä haluaisit?”

Iitu katseli tavaroita ja mietti pitkään, minkä valitsisi. Lopulta hän päätyi punaiseen huiviin. Hän sitoi sen kaulaansa ja ihaili itseään peilistä

”Kiitos paljon, mutta tietäisitteköhän, onko tässä jossakin kanto, johon voisin muttaa asumaan? Minulla kun ei vielä ole kotia.”

Milli ja Lilli kertoivat, että aivan naapurissa tosiaan oli kanto, johon Iitu saattoi muttaa vaikka heti. He lähtivät näyttämään sitä Iitulle.

                      Kanto oli pieni ja sammaloitunut. Katolla kasvoi jäkälää, ja oven yläpuolella kääpä. Se ei ollut yhtä kodikas, kuin Millin ja Lillin asunto, mutta kyllä siitä vielä viihtyisä tulisi, päätti Iitu. Hän lupasi Millille ja Lillille kutsuvansa nämä tupaantuliaisiin, kunhan saisi ensin sisustettua uuden kotinsa.

Iitu lähti metsään etsimään tarpeellisia esineitä. Hän löysi ensin puunpalasen, josta saisi mainion pöydän. Sitten vielä sammaleita sohviksi, sinikellon lampunvarjostimeksi ja pullonkorkin piirakkavuoaksi. Iitu katseli löytämänsä pullonkorkkia. Jos hän aikoisi kutsua vieraita, heille olisi tarjottava jotakin. Piirakka varmasti maistuisi. Ensin Iitun olisi löydettävä tarveaineita. Mitään syömiskelpoista ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan Iitu huomasi jotakin muuta.

                    Jokin suuri ja keltainen leijui narun päässä pienestä koivun taimesta. Se oli ilmapallo. Iitu päätti mennä tutkimaan sitä lähempää. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ilmapalloa ja oli hyvin kinnostunut löytämästään jännittävästä esineestä.

”Mistäköhän tämäkin on tänne metsään tullut”, mietti Iitu.

Hän päätti viedä ilmapallon kotiinsa koristeeksi, tupaantuliaisia varten. Iitu sai kuitenkin huomata, ettei se ollutkaan niin helppoa pienelle kävylle. Kun Iitu hiukan kiskoi narua, pallo irtosi vetäen Iitun mukanaan.

”Apua! Eihän tässä pitänyt näin tapahtua!”

Pian Iitu jo leijaili pallon kanssa korkealla ilmassa mäntyjen latvojen yläpuolella. Taakse jäivät hänen kotimäntynsä, sekä Lillin ja Millin kanto. Alhaalla näkyi suuria koivuja ja kuusia, mutta ne olivat paljon pienemmän näköisiä näin ylhäältä katsoittuina. Iitu huomasi metsän halki virtaavan puron, jota ei ollut ennen nähnyt. Häntä pelotti. Taas hän roikkui korkealla maan pinnasta, mutta tälläkertaa tuntemattoman esineen varassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin tämä esine oli matkalla.

                          Jonkin ajan kuluttua ilmapallo alkoi laskeutua alemmas. Ehkä sitä väsyttää lentäminen, ajatteli Iitu. Häntä ainakin väsytti. Nyt ilmapallo leijaili metsän korkeudella. Hän näki ympärillään kookkaita lehtipuita. Ne olivat tammia. Iitu ilmapalloineen ajelehti uhkaavasti kohti valtavan paksua tammipuuta. POKS! Pallo puhkesi terävään oksaan. Iitu jäi roikkumaan ilmapallon naruun. Hyvin varovaisesti hän hivutti jalkansa alemmalle oksalle ja istuutui alas ja huoahti helpotuksesta.

”Hei! Kuka sinä olet?” kuului ääni hänen vierestä. Se oli tammenterho.

”Olen Iitu. Entä sinä?”

”Tommi Tammenterho. Saanko kysyä, mistä sinä tänne tupsahdit?”

Iitu kertoi Tommille kaiken mitä hänelle oli tapahtunut sinä päivänä. Tommi kuunteli kiinnostuneena. Kun Iitu oli lopettanut, Tommi sanoi: ”Aikamoinen seikkailu! Voin näyttää, kuinka pääsemme alas täältä. Sitten voin auttaa sinut takaisin kotiisi ja tarvitsemasi marjatkin voin järjestää

”Voi, kuinka sinä olet kiltti. Tuhannet kiitokset!”

Tommilla oli salainen liukumäki tammen kuoren sisällä. Sitä pitkin saattoi liukua alas asti. ”Otetaan kovat vauhdit”, neuvoi Tommi.

”Jihaaa!” he kirkuivat vauhdin huumasta.

Lysti loppui, kun liukumäen päästä alkoi kajastaa valoa. Iitu ja Tommi lensivät suin päin heinikkoon. ”Sinullapa vasta on liukumäki”, sanoi Iitu. ”Tuommoisen minäkin haluaisin.

”Tule Iitu. Tuolla on metsämansikoita,”sanoi Tommi ja osoitti mätästä tammen juurella. Mansikoita oli paljon. Tommi ja Iitu keräsivät niitä heinänkorteen.

”Nyt näitä onkin jo tarpeeksi,” totesi Iitu. ”Voisitko näyttää, missä päin on Mäntymetsä?”

Tommi mietti hetken ja sanoi: ”Kävelymatkasta tulisi liian pitkä. Täällä virtaa kuitenkin puro Mäntymetsään päin.” Hän tarkoitti sitä puroa, jonka Iitukin oli nähnyt lentomatkallaan.

”Hyvä ajatus, mutta minulla pitäisi olla vene.”

”Voit lainata minun kaarnavenettäni.”

”Tule toki mukaan. Pidän tänään tupaantuliaiset. Sinäkin olet tervetullut, koska olet niin auttanut minua.”

Tommi ilahtui kutsusta. Niin he lähtivät yhdessä Tommin kaanaveneellä kohti Mäntymetsää. Ei mennyt pitkään, kun Iitu jo tunnisti seudun tutuksi.

”Tuolla on minun kotikantoni,” huudahti Iitu. Hän ja Tommi ohjasivat veneen puron penkereelle. Sitten he nousivat maihin ja ottivat mansikat mukaansa.

                      Iitu esitteli kotinsa Tommille. Tämän mielestä se oli oikein mukava.

”Rupeammeko nyt järjestämään niitä tupaantuliaisia?” kysyi Tommi.

”Ruvetaan vaan. Milli ja Lilli sanoivat tulevansa kello seitsemältä. Mitä haluaisit tehdä?”

”Haluaisin puristaa mehua näistä mansikoista, jos se vain sopii.

”Tottakai. Työnjako on sitten selvä. Sinä teet mehun, ja minä piirakan.”

Iitu ja Tommi ryhtyivät toimeen. Juuri kun he olivat saaneet mehun ja piirakan valmiiksi, oveen koputettiin.

”Hei Iitu! Onnea uuteen kantoon.”

”Kiitos, kiitos. Käykää peremmälle. Saanko esitellä, tässä on uusi ystäväni Tommi Tammenterho. Tässä ovat Milli ja Lilli.”

Millillä ja Lillillä oli jotakin mukanaan.

”Mitä tuossa laatikossa on?” Iitu kysyi.

”Näet kun avaat”, sanoi Lilli arvoituksellisesti.

Iitu avasi ja ilahtui suunnattomasti. Laatikosta paljastui iki-ihana astiasto.

”Tällainen minulta puuttuikin. Voimme kokeilla niitä heti. Olkaa hyvät ja käykää pöytään.”

Iitu tarjosi ystävilleen piirakkaa ja mehua. Kaikki olivat sitä mieltä, että ne maistuivat herkullisilta.

”Älkää minua kiittäkö”, sanoi Iitu ”Tommin ansiosta nämä herkut– ja muuten myös minä- olemme täällä. Enkä olisi saanut tätä kantoa ja astioita ilman Milliä ja Lilliä. Suur kiitos kaikesta!”

Sellainen oli Iitun ensimmäinen seikkailu.

Naisten muoti rautakauden Pohjois-Euroopassa

Työväen Akatemialla harjoiteltiin tieteellistä kirjoittamista. Minä valitsin tietysti aiheen, josta olin kiinnostunut ja josta tiesin jo valmiiksi melko paljon. Oli hauskaa yhdistää opiskelu ja kirjoitusharrastus. "Hiisilehdon" kannalta tämä tutkimus oli erittäin hyödyllinen.

Jasmina Ollikainen
Työväen Akatemia
Syksy 2016
Naisten muoti rautakauden lopun Pohjois-
Euroopassa

Johdanto
Rautakausi Euroopan pohjoisosissa sijoittuu aikakaudelle noin 500 e. Kr- 1050 j. Kr. Rautakauden
lopulla tarkoitetaan merovingiaikaa (600 - 800 j. Kr) ja viikinkiaikaa (800 - 1050.)
Populaarikulttuurista päätellen nämä aikakaudet kiinnostavat ihmisiä. Viimeaikoina on julkaistu
useita kirjoja ja TV-sarjoja kyseisiin vuosisatoihin liittyen. Lisäksi näiltä ajanjaksoilta on suhteellisen
runsaasti hautalöytöjä.
Erityisen hyvin ovat säilyneet naisten haudat, sillä naiset ovat käyttäneet enemmän
pronssisia koruja ja pronssissa olevalla homeella on tekstiilejä säilövä vaikutus. (Matti Huurre,
1979 s.177.) Hedebyssä taas kangasriepuja oli käytetty veneiden tervaamiseen. Tervan ansiosta
kankaita on säilynyt niin, että niistä on voitu tutkia viikinkien pukeutumista. (Tim Panduro &
Torsten Weper, 2016)

Vaatteet
Useimmiten vaatteet olivat villaa ja pellavakin tunnettiin, mutta se on säilynyt villaa huonommin.
Materiaalina on käytetty tietenkin myös turkiksia ja nahkaa ainakin kengissä, mutta vaatteissa
hyödynnettiin rautakaudella selliasiakin materiaaleja, jotka nykyään ovat harvinaisia.
Kansallismuseon mukaan hamppu- ja nokkoskuidusta tehtiin aikoinaan kangasta. Tavallisesti naiset
valmistivat itse vaatteensa (Matti Huurre, 1979). Värit kankaisiin saatiin luonnonkasveista.
Viikingeillä yleisimmät värit vaatteissa olivat sininen ja punainen. (Tim Panduro & Torsten Weper,
2016)
Sekä Suomessa että muualla Skandinaviassa naisen vaatetukseen kuului aluspuku,
pitkähihainen villamekko, ja sen päälle puettava liivihame, joka kiinnitettiin pronssisilla soljilla
solisluiden tai olkapäiden kohdalle. Lisäksi ainakin Suomessa käytettiin suorakaiteen muotoisia
esiliinoja, joissa saattoi olla pronssikoristeita (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) Mekon
asemesta saatettiin käyttää hametta ja paitaa. Myös soljella kiinnitetyt viitat ovat kuuluneet
pukuun.
Länsi-Suomessa naimisissa olevat naiset käyttivät painavaa pronssikoristeista kaarihuntua ja
tytötkin koristelivat päänsä pronssikoristeisilla nauhoilla, mutta Itä-Suomessa ei pronssikoristeita tunnettu.
Pronssikoristeiden määrä riippui tietenkin varallisuudesta. Rikkailla viikinkinaisilla
saattoi olla jopa kultalankaa vaatteissaan. (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) Arkivaatteina
tällaisia pukuja ei kuitenkaan käytetty, vaan ne olivat käytössä pääasiassa juhlissa, ja siten myös
hautajaisissa. Pronssikoristeiset juhlapuvut ovat juuri niitä, minkä ansioista pukuja on kyetty
rekonstruoimaan.
Jalkineista on vähemmän tietoa. Ne ovat huonommin säilyneet koska eivät ole
olleet kosketuksissa pronssin kanssa, mutta todennäköisesti rautakauden lopun Suomessa
käytettiin pitkävartisia kenkiä, jotka sidottiin nilkan ympärille värikkäillä nauhoilla (Matti Huurre,
1979 s. 184).

Korut
Koruja on käytetty paljon ja soljet olivat välttämättömiä vaatteiden kiinnityksen kannalta. Solkien välissä naiset käyttivät koristeellisia ketjulaitteita, joihin saatettiin kiinnittää käyttöesineitä. Vyöhön kiinnitettiin puukko taloustöitä varten. Solkien välissä käytettiin myös lasisia helmiä, jotka olivat tavallisesti sinisiä (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016, Matti Huurre 1979.) Rautakauden Pohjolassa käsirenkaita käyttivät sekä miehet että naiset. Myös kaularenkaita käytettiin. Vaikutteita koruihin tuli Baltiasta sekä germaanisilta kansoilta ja Suomessa eläinornamentiikka koruissa kertoo skandinaavisista vaikutteista. Erityisen runsaita korulaitteita on löydetty merovingiaikaisista haudoista. (Matti Huurre, 1979, s. 179) Tällä aikakaudella suomalaiset korut saivat omaperäisiä muotoja. Thorin vasaran muotoiset amuletit kertovat skandinaavisesta aasainuskosta, kun taas haudoista löytyneiden ristikorujen perusteella on voitu tutkia kristillisten vaikutteiden saapumista Pohjolaan. Matti Huurteen mukaan 1000-luvulta alkaen hopeaketjut ja kolikoista tehdyt korut alkavat yleistyä hautalöydöissä. Vaikka koruja käytettiin paljon, eivät korvakorut olleet suosittuja. Viikinkien keskuudessa niitä pidettiin sopivina ainoastaan orjille (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016).

Kalevala koru, Kuutar

Meikit ja hiukset
Esimerkiksi History Chanelin The vikings –sarjaa katsellessa saattaa huomata, että viikingeillä on
usein varsin vahvat silmämeikit. Historia-lehden (Tim Panduro & Torsten Weper, 2016) mukaan
arabi al-Tartushi kertoi viikinkien tosiaan ehostaneen silmiään. Naisten lisäksi meikkiä käyttivät
miehetkin. Puhtaudesta huolehdittiin kylpemällä kerran viikossa, Suomessa taas käytiin saunassa.
Viikingit suosivat pitkiä hiuksia. Populaarikulttuurissa heillä on usein mielikuvituksellisia
lettikampauksia, mutta todellisuudessa käytännöllinen nuttura taisi kuitenkin olla yleisin
kampausmalli.

Lopuksi
Rautakautisissa vaatteissa oli alueellista vaihtelua. Skandinaviassa viikingeillä oli oma tyylinsä ja
Suomen eri alueilla omat piirteensä, vaikka kauppaa ja kulttuurinvaihtoa esiintyikin. Itä-Baltiassa
vaatteet noudattivat omanlaistaan tyyliä. Niille kaikille on kuitenkin ollut ominaista pääasiassa
villasta tehdyt asut, sekä yleensä pronssiset korut.
Rautakausi inspiroi ihmisiä nykyäänkin paitsi viihteessä myös pukeutumisessa. Tästä esimerkkinä
on Kalevala Koru joka valmistaa rautakautisiin malleihin perustuvia koruja. On muitakin
koruvalmistajia, jotka ovat ottaneet vaikutteita pohjoismaisten kansojen esiäitien tyylistä.
Rautakauden mallien mukaisia vaatteita näkee harvemmin. Itsenäisyyspäivänä tosin presidentti
Tarja Halosella on nähty linnanjuhlissa Euran muinaispuku. Tällaisia rekonstruoituja muinaispukuja
näkee muuten vain museossa, sillä arkikäytössä sellaiset olisivat melko epäkäytännöllisiä, ovathan
ne rautakaudellakin olleet vain juhlapukuja.
Vaikkemme nyt ryhtyisikään käyttämään villaisia mekkoja ja kaarihuntuja, voisimme kuitenkin
ottaa vaikutteita esiäitiemme vaatetuksesta. Esimerkiksi nokkosen hyödyntäminen
kankaanvalmistukseen voisi toimia nykyäänkin. Se olisi kotimainen ja ekologinen vaihtoehto, jota
vaikkapa Marimekko tai Finlayson voisivat ryhtyä soveltamaan 100-vuotiaan Suomen kunniaksi.
Nykynaiset voisivat vaikka vain leikillään kokeilla langan kehräämistä. Värttinän käyttö ei ole
vaikeaa! Vaatteiden valmistaminen itse olisi kehittävä harrastus ja hyvää vastapainoa sosiaaliselle
medialle ja modernille, kiireiselle, elämäntavalle.


Lähdeluettelo:
Matti Huurre, 1979, 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 235, Keuruu, Otava
Tim Panduro & Torsten Weper, 2016, Viikinkinaisen käsikirja- Tieteen kuvalehti: Historia 9/2016
s.38-39
Verkkolähteet:
http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria/tietoa/tulostett
ava (tarkistettu 14.12.2016)

Iitu ja talvinen päivä

Iitu katseli ulos ikkunasta. Satoi lunta. Sitä oli jo niin paljon, että ainakin kävyt saattoivat hyvin hiihtää siinä.

”Hauskaa!” Iitu riemastui.”Pääsen vihdoinkin hiihtämään.”

Hän laittoi pipon päähänsä ja sukset jalkoihinsa. Sitten hän lähti sivakoimaan valkeaan metsään.

”Oi miten kaunista”, Iitu huokaisi ja jäi hetkeksi katselemaan ympäröivää luontoa.

Iitu piti hiihtämisestä, mutta vielä hauskempaa olisi hiihtää jonkun kanssa. Siksi hän päätti mennä kysymään Pikulta, tulisiko tämäkin reippailemaan talviseen metsään.

Piku asui suuren männyn juurella. Iitu koputti oveen, ja Piku tuli avaamaan.

”Huomenta, Piku. Haluaisitko tulla kanssani hiihtämään?”

”Mielelläni, mutta minulla ei ole suksia. Minulla on vain pulkka.”

”Ei se haittaa”, sanoi Iitu. ”Me voimme mennä laskemaan mäkeä. Tiedän erään kinoksen, joka on niin korkea, että sieltä saa hurjan vauhdin.”

Pikun mielestä se kuulosti jännittävältä. Hän otti pulkkansa, ja sitten he lähtivät.

Lumikinokselle ei ollut pitkä matka. Piku ja Iitu seisoivat rinteen juurella.

”Tervetuloa Lumikinokselle!” luki kyltissä.

Mäessä oli paljon laskijoita. Joillakin oli sukset, toisilla pulkka, kuten Pikulla, tai liukuri. Näkyipä siellä lumilautailijoitakin. Yksi lumilautailija laski kohti Iitua ja Pikua. Se oli Tommi. Hän oli tullut Tammimetsästä asti laskettelemaan Lumikinokselle.

Tommi kysyi: ”Oletteko tekin tulossa laskettelemaan?”

”Kyllä olemme. Voisitko kertoa, mistä saa ostaa hissilippuja?” tiedusteli Iitu.

Tommi osoitti pientä kantoa mäen juurella.

Iitu ja Piku ostivat liput. Sitten he kävivät jonoon. Silloin heidän takaansa tuli kolme kuusenkäpyä. He eivät suostuneet jonottamaan, vaan puskivat röyhkeästi muiden ohi.

”Jonoon, niin kuin muutkin!” huusi joku ärtyneellä äänellä, mutta ohittelijat eivät kuunnelleet. He olivat jo hypänneet suureen koriin, joka kuljetti laskettelijoita kukkulan pälle. Lopulta tuli myös Iitun ja hänen ystäviensä vuoro.

”Hui! Tämä keinuu!” huudahtivat Iitu ja Piku, mutta Tommi rauhoitteli heitä:

”Älkää hätäilkö. Pian olemme kinoksen huipulla ja saamme vihdoinkin laskea.”

Yläasemalla he kohtasivat samat kuusenkävyt, jotka olivat aiheuttaneet pahennusta hissijonossa. Nyt nämä patsastelivat muodikkaissa varusteissaan hissilinjan vieressä.

”Noista koituu vielä harmia”, Iitu mumisi.

Iitu, Piku ja Tommi viilettivät alas rinnettä. Silloin kuusenkävyt saavuttivat heidät. He hyppäsivät hurjia hyppyjä ja tekivät vaarallisen näköisiä temppuja hyppyristä. Yksi heistä lähti luisumaan holtittomasti kohti Tommia.

”Hei pysähdy!” huusi Tommi, mutta liian myöhään.

MUKSIS! Kuusenkäpy laski suoraan päin häntä. Kumpikin kaatui pitkin pituuttaan rinteeseen. Iitu, Piku ja muut kuusenkävyt laskivat onnettomuuspaikalle katsomaan, kuinka Tommin ja hurjapäisen kuusenkävyn oli käynyt. Viimeksi mainittu nousi verkkaisesti ylös, mutta Tommi ei kyennyt liikuttamaan jalkaansa, sillä siihen sattui kovasti.

”Ai, ai, ai. Tekee kipeää”, Tommi vaikeroi.

Onneksi apu saapui paikalle nopeasti. Rinnettä ylös ajoi moottorikelkka. Sitä ajava käpy huikkasi: ”Hei! Olen tämän hiihtokeskuksen rinnelääkäri. Onko sinulle sattunut pahastikin?”

”Jalkani on hurjan kipeä. Pelkään, että se on murtunut.”

”Ole huoleti. Minä hoidan jalkasi kuntoon.”

Sitten Tommin ystävät auttoivat hänet kelkan kyytiin. Nolostuneet kuusenkävyt seurasivat vieressä.

          Moottorikelkka vei Tommin ala-asemalle. Siellä lääkäri antoi hänelle kipulääkettä ja ryhtyi tutkimaan hänen jalkaansa.

”Sinulla kävi tuuri”, sanoi lääkäri. ”Jalkasi on vain hieman sijoiltaan ja se paranee nopeasti. Tänään et voi kuitenkaan lasketella.”

”Hei Tommi!” huusi Iitu, joka oli laskenut Pikun kanssa alas. ”Miten jalallesi kävi?”

”Ei kovin pahasti, mutta kipeä se on silti. En voi lasketella vähään aikaan.”

Sen sanoessaan Tommi näytti onnettomalta. Iitu mietti, miten piristää häntä.

”Älä ole pahoillasi”, sanoi Iitu. ”Mennään juomaan isot kupilliset kaakaota tuonne rinnekahvilaan..”

”Se kuulostaa kivalta”, sanoi Tommi ilahtuneena.

Tommi sai kainalosauvat, ja niin hän, Iitu sekä Piku lähtivät kaakaolle. Ravintolassa heitä vastaan tuli tuttu joukko kuusenkäpyjä. Nämä huomasivat Tommin ja tulivat tiedustelemaan tämän vointia.

”Jalkani paranee pian”, vakuutteli Tommi.

”Olen hyvin pahoillani, että näin pääsi käymään. Minä voin kyllä tarjota kaikille kaakaot, ja pullatkin, jos vain haluatte.”

He kaikki kuusi: kolme kuusenkäpyä, kaksi männynkäpyä ja yksi tammenterho asettuivat pöydän ääreen syömään pullaa ja juomaan kaakaota. Pulla oli oikein hyvää ja tuoretta, ja kaakao maistui jokaiselle rankan, mutta vaiheikkaan laskettelupäivän jälkeen. Kaikesta huolimatta se sai siis onnellisen lopun, ja kuusenkävyt lupasivat vastedes olla varovaisenpia.

Hiisilehto, tarina rautakautisesta Suomesta

Julkaisin siis ensimmäisen romaanini, "Hiisilehdon". Se on kohtuullisen ohut (196 sivuinen) nuortenromaani, ja itse kutsun sitä historian ja fantasian yhdistelmäksi.

Päähenkilö, Päivikki, on noin 13-vuotias kalastajan tytär, joka päätyy piiaksi isosiskonsa Valvikin uuden perheen luokse. Pian hän alkaa kokea outoja asioita. Linnut alkavat tuoda hänelle viestejä, hän näkee enteitä ja tapaa kuolleen äitinsäkin. Hän on epävarma ja ymmällään kaikesta kokemastaan, mutta onneksi vanha noita, Ilmatar, osaa neuvoa häntä käyttämään kykyjään. Päivikki tajuaa olevansa näkijä ja siten erityisen tärkeä kotikylälleen, Hakolalle. Hän onnistuukin pelastamaan monia henkiä pysäyttämällä päälliköiden välisen verikoston kierteen.

Juonesta en tässä kerro enempää.
Sen sijaan avaan kirjan taustoja ja selitän, mistä sain idean romaaniini.

Historiahan on aina kiinnostanut minua hyvin paljon (siksi sitä opiskelenkin). Niin kauan kuin muistan, olen katsonut dokumentteja keskiajasta, antiikin Roomasta tai muinaisesta Egyptistä. Pitkään ajattelin, ettei Suomen historiassa ole mitään kiinnostavaa ja ettei täällä ole ennen keskiaikaa ollut mitään. Sittemmin olen kuitenkin huomannut, että meilläkin on omaa muisnaishistoriaa, vaikkei sentään pyramideja olekaan täältä (toistaiseksi) löydetty.
Eniten minua on kiinnostanut esihistoria ja rautakausi (n. 500 eKr-1100 jKr) Minun tarinani, Hiisilehto, sijoittuu rautakauden loppupuolelle, merovingiajalle n. 600-700 -luvuille, juuri ennen viikinkiaikaa. Kiehtovaa tässä ajassa on se, että Suomen alueella on ollut jo kohtalaisen kehittynyttä asutusta, kuten linnavuoria ja kaupungintapaisia asutuskeskuksia, vaikkei Ruotsi tai Venäjä ollutkaan vielä ottanut Suomea haltuunsa. Kansallisromantikko voisi pitää tuota aikaa jonkinlaisena "muinaisena itsenäisyytenä."

Merovingiajalta on kohtuullisen paljon esinelöytöjä. Kaikkein mielenkiintoisin löytö Suomesta on Isonkyrön Levänluhdan muinaisjäänne. Tästä soisesta lähteestä on löydetty useita ihmisruumiita jo 1600-luvulta lähtien. Nämä luurangot ovat peräisin 300-700 -luvuilta, mutta ei ole varmuutta siitä oliko kyseessä ihmisuhraus vai tavallinen hautaus. Kun ensimmäisen kerran kuulin Levänluhdasta, ajattelin että tästä mystisestä joukkohaudasta voisi kehittää hyvän tarinan. Siitä sitten lähdin liikkeellee: Lampi, jonne vainajia viedään. Minun tarinassani ei kuitenkaan ole ihmisuhrausta, vaan kyseessä on tavallinen hauta, jonne toki lasketaan uhriesineitä.

Tämä lampi (tai lähde) sijaitsee pyhässä lehdossa, Hiisilehdossa. Pyhä lähde toimii porttina elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Vaikka veteen hautaaminen ei ollutkaan mikään yleinen ilmiö (polttohautaus oli tavanomaisin) kaikesta päätellen tällaisia vesihautojakin siis oli. Saattoihan Levänluhdankin ympärillä olla "Hiisilehto." No, tämä on arvailua. Esihistoriasta onkin juuri siksi hauska kirjoittaa, että vapauksia saa ja on pakkokin ottaa, kun varmaa tietoa on vähän. Sana "hiisi" taas on muinaissuomalaisille tarkoittanut pyhää. Pahaa se on alkanut merkitä vasta kristinuskon myötä. Hiisilehto on siis pyhä lehto, jonne kokoonnutaan juhlimaan ja uhraamaan ja jonka lampeen kuolleet haudataan. Koska Päivikki on noita ja koska mytologia ynnä muu uskonnollisuus on jatkuvasti läsnä hänen tarinassaan, on Hiisilehto keskeinen paikka ja siksi myös romaanini nimi.

Olen pyrkinyt kuvailemaan  rautakautista elämää ja erityisesti olen perehtynyt juuri mytologiaan. Toivon, että että kirjani herättää kiinnostusta suomalaista kansanperinnettä ja muinaishistoriaa kohtaan. Päivikin suvun tarina saa todennäköisesti jatkoa. Koska viikinkiaika lähestyy, väkivaltaa ja seikkailua on tiedossa. Sitä vain en osaa vielä sanoa, milloin jatkan tätä tarinaa.

Näiltä sivuilta löydät Hiisilehdon:
Bod verkkokauppa
Booky.fi
Suomalainen kirjakauppa

PS. Kannen varis on tekemäni.

Isovaarin tuotantoa

Taipumus kirjoitteluun lienee perinnöllistä. En ole sukuni ainoa kirjoittelija.

Isäni isänisä, Urho Ollikainen (1901-1986) oli nimittäin kirjailija ja runoilija, kotoisin Soinista, Pohjanmaalta. Valitettavasti en koskaan voinut häntä tavata itse, sillä hän yhdeksän vuotta ennen syntymääni. Tekstejä häneltä jäi kuitenkin melko runsaasti. Hänen runojaan, näytelmiään ja muita tekstejään (joita vaarini kutsuu kronikoiksi) on talomme vintillä matkalaukullinen. Oli hänellä romaanikin, Päivä pääsee kivestä (Tammi, 1944) joka kertoo köyhästä Korpivaara-pitäjästä, sekä omakustanteinen runokirja Muistojen satoa (1979)

Isovaari oli puolustamassa Suomen itsenäisyyttä, mutta hänen kokemuksistaan en tiedä oikeastaan mitään. Sotamuistot ilmeisesti innostivat häntä ainakin kirjoittamaan perinteisiä ja isänmaallisia runoja loppusointuja hylkäämättä. Seuraavaksi runo nimeltä Uhri (Muistojen satoa)

Tarttui kalpaan taipale ankea - karu.
Päätyi hautaan alokkaan taistelutaru.
Tuonen, voiman

ja voiton totinen valta
valitsi uhrin taistelutaivaan alta.

Kaiho se kohtalo - kaihompi kotiinsapaluu.
Haaveensa hopeat haudan hiekkahan valuu. 
Miehuuden muistonsa unhonöihinsä vaipui.. 
Eronsa ikävät itkujen virsinä haipui.

Äidin tuska - soimaa sielussa taaton.
partaalla haudan, vieressä hautajaissaaton:
"Annoimme kaiken! - Uhrimme uhreista
parhain!
Kallein hauta kaikkien kalmistotarhain!"

Tuonella valta - oikeus ottaa ja antaa.
Ajallaan Luoja luotunsa korjaa ja kantaa.
Vuoromme saapuu - eessä on elämän haaksi.
"Elävän mullan määrä on muuttua maaksi."

Hyvää uutta vuotta 2017

Ja hyvää Suomen satavuotisjuhlavuotta!

Kävyistä on nyt tässä blogissa jo jankutettu tarpeeksi, joten tällä kertaa kirjoitan muustakin. Koska tulossa on siis Suomen satavuotissynttärit, niin päätin ottaa itselleni lukutavoitteen. Hyllystäni löytyy mm. Sotaromaani ja Vänrikki Stoolin tarinat. Ne aion lukea sitten kun ehdin. Tällä hetkellä on enemmän kuin tarpeeksi luettavaa isoa vihaa käsittelevässä kirjallisuudessa, tuon miehityskauden tulkintojen vertailu on nimittäin proseminaarityöni aihe.

Mutta myös lastenkirjojen kirjoittelu jatkuu. Iitu saa varmasti jatkoa jossain vaiheessa. Mahdollisesti muokkaan tarinat sarjakuviksi ja uusiakin tarinoita olen kehitellyt mielessäni. Lisäksi tekeillä on kaksi nuortenkirjaa, joista toinen on historiallinen ja toinen kertoo omista kokemuksistani yläasteella. Historiajuttujen vastapainoksi olen suunnitellut kirjoittavani tulevaisuuteen sijoittuvan lastenkirjasarjan.

Täksi(kin) vuodeksi minulla siis riittää tekemistä. Katsotaan nyt mitä saan aikaan, vai saanko mitään.

Iitun joulu

Iitu Kävystä on tässä blogissa ollut paljon taustatietoa, mutta itse tarinoita en ole täällä vielä julkaissut. No, nyt joulun lähestyessä päätin laittaa tänne yhden, Iitu Käpy seikkailee -kirjan viimeisen, sadun. Olkaa hyvä, tässä on kertomus nimeltä Iitun joulu. 

Iitu avasi viimeisen luukun joulukalenteristaan. Oli jouluaatto. Iitu rakasti piparkakkuja ja lunta ja joululauluja. Siksi joulu oli hänen mielestään vuoden parasta aikaa.

Eräs asia häntä askarrutti. Hän oli lähettänyt kirjeen Korvatunturille, mutta ei ollut varma, oliko Joulupukki saanut sitä. Se kun oli niin pieni ja oli saattanut hukkua matkalla. Ainakin Iitu voisi toivoa parasta.

Iitu päätti lähteä ulos. Lunta oli paljon ja sitä satoi koko ajan lisää.

”Hyvää joulua, Iitu! huudahti Tommi. Hänen mukanaan olivat Milli, Lilli ja Piku.

”Hyvää joulua kaikille teille!” toivotti Iitu. ”Mitä aiotte tehdä tänään?”

”Emme tiedä vielä.”

”Tehän voisitte tulla luokseni viettämään joulua”, keksi Iitu.

Se oli muiden mielestä mainio ehdotus. He kaikki lähtivät Iitun luokse ja ryhtyivät valmistelemaan kaikkien aikojen parasta joulujuhlaa.

              Ensimmäiseksi oli tietenkin koristeltava Iitun kotikanto. Kuten varmasti ymmärrätte, kuusi ei olisi mahtunut Iitun kotiin. Siksi heidän oli tyydyttävä kuusen oksaan. Tommi ja Piku lähtivät etsimään sellaista. Kun he tulivat kuusen luo, he valitsivat siitä kaikkein kauneimman oksan. Sitten he kaksissa tuumin ryhtyivät irroittamaan sitä.

Silloinkos ylemmältä oksalta tipahti maahan jotakin. Se oli kuusenkäpy, tietenkin.

”Hei”, sanoi kuusenkäpy. ”Minun nimeni on Saana. Keitä te olette?”

”Olemme Piku ja Tommi Tammenterho. Hyvää joulua!”

Mutta Saana ei tiennyt, mikä on joulu, hän kun oli juuri äsken pudonnut puusta. Piku ja Tommi selittivät hänelle:” Se on juhla. Siksi me tätä oksaakin olemme hakemassa. Menemme koristelemaan sen. Sitten syömme, laulamme ja teemme muutakin mukavaa.”

”Se kuulostaa kivalta”, sanoi Saana apeana.

”Miksi olet noin allapäin? Nythän on joulu”, ihmettelivät Tommi ja Piku.

Saana selitti olevansa murheellinen, sillä hänellä ei ollut yhtään ystävää tai ruokaa, eikä edes koristeita. Hän joutuisi viettämään joulunsa aivan yksin.

”Niinkö? Voit kyllä tulla meidän kanssamme juhlimaan”, ehdotti Piku.

”Ihanko totta? Mielelläni”, Saana vastasi.

Sitten Saana auttoi Pikua ja Tommia jouluoksan kantamisessa.

Sillä aikaa Iitu, Milli ja Lilli olivat koristelleet Iitun kannon. Se näyttikin jo juhlavalta. Kanto kimmelsi koristenauhoissaan, aivan kuin sillä olisi ollut juhlapuku päällään. Ikkunoissa lyhdyt ja pieni olkisydän toivottivat vieraat tervetulleiksi.

”Nyt he saapuvat. Kylläpä he ovatkin löytäneet komean oksan”, sanoi Iitu ja osoitti tulijoita.

”Kuusenkäpykin heillä on mukanaan”, huomasi Lilli.

He menivät heti tekemään tuttavuutta.

”Hauskaa, että saimme yllätysvieraan”, sanoi Iitu ja ohjasi Saanan peremmälle.

Sillä aikaa, kun muut koristelivat jouluoksaa, Saana auttoi Pikua leipomisessa. He olivat tehneet valtavasti piparkakkuja, mutta ne syötäisiin vasta joulusaunan jälkeen.

Niin he menivät saunaan ja kuusi koristeineen sekä piparkakut jäivät olohuoneeseen odottamaan. Iitu ystävineen nautti saunomisesta, Saanakin, joka ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt saunaa. He eivät arvanneetkaan, millainen yllätys heitä kohtaisi. 
Kun he viimein tulivat saunasta, Milli huudahti: ”Katsokaa! Jouluoksan alle on ilmestynyt lahjoja!”

Lahjoja siellä tosiaan olikin. Eri kokoisia ja eri värisiä. Kaikki yhtä kauniita, kuin joulukoristeet. Jokaiselle oli ikioma lahja. Iitu sai uuden kameran, Milli ja Lilli uudet rusettinauhat, Tommi kaukoputken ja Piku keittokirjan. Jopa Saana sai oman paketin. Se oli viulu, jonka soittoa hän ryhtyi heti harjoittelemaan.

                        Kaikki olivat hurjan tyytyväisiä, olivathan he saaneet niin hienoja lahjoja.

”Joulupukki oli siis saanut kirjeeni”, Iitu myhäili. ”Hän muistaa kaikkein pienimmätkin.” Iitu, Tommi, Piku, Lilli ja Milli kävivät piiriin jouluoksan ympärille. Sitten he lauloivat: ON HANGET KORKEAT NIETOKSET! Saanan soittaessa uutta viuluaan.

Muutkin halusivat kokeilla uusia lahjojaan. Iitu ikuisti jouluisia hetkiä hienolla kamerallaan, Piku kokeili keittokirjansa reseptejä ja Milli ja Lilli sitoivat rusettinauhat suomuihinsa. Tommi tähysti yötaivaalle kaukoputkellaan. Taivaalla tuikki miljoonittain tähtiä. Yksi oli muita suurenpi.

”Tulkaa katsomaan”, hän huikkasi muille.

”Kylläpä on suuri tähti!” Saana ihmetteli. 
"Sen täytyy olla joulun tähti", Iitu sanoi ja huudahti: "hyvää joulua teillekin, tähdet!"